Tunnettu nuorisolääkäri Silja Kosola tiedusteli talvella viestipalvelu Twitterissä, mitä kannattaisi vastata nuorelle, joka kysyi, mihin yleissivistystä oikein tarvitaan.
Kosola sai hurjan paljon fiksuja ehdotuksia ihmisiltä, jotka painottivat yleissivistyksen hyödyllisyyttä tulevaisuuden monimutkaisessa maailmassa. Muutama sentään kysyi, pitääkö kaikesta aina olla hyötyä.
Minä keksin vain yhden vastauksen: ”Yleissivistyksestä on nuorelle ihmiselle suurin hyöty silloin, kun ihastuu tyyppiin, joka vaikuttaa jotensakin fiksulta. Ei tartte hävetä itteensä. Kun koskaan ei kummiskaan tiedä, mihin se rakkaus iskee.”
Kosola kommentoi takaisin, että oli ihanaa, kun romantiikan kaipuukin tuli esiin. Muut jatkoivat keskustelua sillä yleissivistyksen tulokulmalla.
Sängyn ilot ovat suomalaisten parisuhteissa vaihtuneet kännyn näpelöintiin.
Määrittelen itseni epäromanttiseksi henkilöksi, mutta jo teininä ihastumiset ja rakkaudesta haaveilu olivat tärkeysjärjestyksen sijalla yksi. Olin koulussa pinko. Todistusnumeroilla oli minulle ennen kaikkea välinearvoa: pääsisin pois tylsästä kirkonkylästä opiskelemaan Tampereelle. Siellä oli paitsi haaveilemani yliopisto, myös taatusti älykkäitä jätkiä...
No, elämässä käy niin kuin käy. Opiskeluaikana avioiduin ja päädyin sankaritoimittajuuden sijaan juttukeikoille arkisiin kirkonkyliin. Nyt kuusikymppisenä katson kauppakeskuksessa älypuhelimiaan näpytteleviä teinejä. Ilahdun, jos näen edes jonkun lyhyesti vilkaisevan kännykkänsä yli kohti toista nuorisojoukkoa, josta jonkun toisen silmät vastaavat.
Minusta nimittäin tuntuu, että julkinen puhe ja ymmärrys seksuaalisuudesta on käpristynyt ongelmiin, uutisiin ahdistelutapauksista ja verkkoturvallisuudesta. Tuntuu, että mediassa puhutaan enemmän parisuhteen rajoittavuudesta kuin rakastumisen ihanuudesta.
Sängyn ilot ovat suomalaisten parisuhteissa vaihtuneet kännyn näpelöintiin. Erityisesti nuorehkot suomalaiset rakastelevat paljon harvemmin kuin heidän vanhempansa samanikäisinä.
Tutkijat eivät tiedä, mistä tämä johtuu, joten esitän vapaasti oman tulkinnan. Taidamme elää kavahduttavan puritanistista ja seksikielteistä aikakautta. Menneiden vuosikymmenten vapautumishuuman jälkeen sellaisen ei olisi voinut kuvitellakaan koittavan 2000-luvulla.
Setämiehiksi pilkatut keski-ikäiset purnaavat, ettei ”mitään saa enää sanoa”, ja he ovat osittain oikeassa.
Syytän siitä muiden lailla sosiaalista mediaa. Siellä loukkaannutaan kollektiivisesti ihan kaikesta. Toimittajat lietsovat jutuissaan paheksuntaa klikkausten toivossa, ja pian tuntuu kuin some olisi koko yhteiskunta.
Setämiehiksi pilkatut keski-ikäiset purnaavat, ettei ”mitään saa enää sanoa”, ja he ovat osittain oikeassa. Miesten julkinen puhetila etenkin seksistä on tukahdutettu.
Tunnettu oopperalaulajatar Karita Mattila herätti hiljattain huomiota twiitillään, jossa kertoi saaneensa ihanaa seksiä baari-illan päätteeksi. Kuusikymppiselle miehelle samanlainen twiitti olisi sosiaalinen itsemurha. Hänet ristiinnaulittaisiin vastenmielisestä machoilusta ja teilattaisiin muistuttamalla irtoseksin alistavuudesta.
Se, että seksistä uskaltaa twiitata edes keski-ikäinen kuusikymppinen nainen, on sentään vapauttavaa. Arvelen sen johtuvan nuoruudestamme.
Olemmehan me suurten ikäluokkien pikkusisaret ensimmäinen naissukupolvi, joka sai jo teininä aloittaa halutessaan seksielämän e-pillerien turvin, joissa oli entistä matalampia hormonipitoisuuksia. Vahinkoraskauksien vähenemisen ansiosta pakkoavioliitoista tuli harvinaisia. Valistus kevensi pelkoja, ja nautinnostakin sai puhua.
Kasvoimme Ulla-Maija Aaltosen kirjoja lukien, joten enemmistö meistä tiesi, ettei suutelemisesta tule raskaaksi. Anneli Tempakan radio-ohjelmissa puhuttiin jo, että tytötkin saavat harrastaa seksiä useamman kumppanin kanssa, eikä se tee heistä ”huonoja tyttöjä”.
Nyt mennään tällä modernilla mediapuritanismilla ja uuspaheksunnalla.
Aids ravisteli vapaan seksin hurmosta, mutta toisaalta se teki turvaseksistä tutun termin 1980-luvun nuorille aikuisille. Osaltaan sekin auttoi varsinkin naisten vapautumista, sillä ehkäisystä oli pakko puhua kumppanien kanssa. Häveliääseen vaikenemiseen ei enää ollut varaa.
No… takaisin siihen yleissivistykseen… On siitä hyötyä. Olisi nimittäin kannattanut uskoa Korpilahden lukion historianopettajaa. Hän varoitti, että uusia aatteita ei oikeastaan tule, vaan vanhoja kierrätetään muutaman kymmenen vuoden välein uudelleen – pienillä höysteillä.
Nyt mennään tällä modernilla mediapuritanismilla ja uuspaheksunnalla.
Lapsenlapsille toivon iloisempaa ja vapautuneempaa aikakautta.
Sillä välin: pidetään nyt ihmeessä välillä vaan hauskaa!
Ulla Järvi
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja terveysviestinnän tutkija, joka luottaa avoimuuden poistavan häpeää ja historian toistavan itseään.
Kolumnista voi keskustella 23.6. klo 23.00 saakka.
