Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Kymmenen vuotta sitten tuli romahdus. Silloin 22-vuotias Anna-Claudia Somero tunsi olonsa ahdistuneeksi. Oli keskittymisvaikeuksia ja unettomuutta. Elämänilo katosi, ja se näkyi niin, että hän halusi olla vain neljän seinän sisällä.
Tämä oli nuorelle naiselle hyvin epätavallista, sillä perusluonteeltaan hän oli iloinen ja reipas.
Ikävien tunteiden taustalla olivat lapsuusmuistot, jotka nyt muistuivat mieleen pätkittäin. Alkuun hän ajatteli kuvittelevansa kaiken.
Vanhemmat eivät tienneet
Kun Somero syntyi, hänen vanhempansa muuttivat Saksasta Suomeen Säyneiseen, jossa ei ollut tukiverkostoja.
Vanhemmat olivat paljon konserttimatkoilla. He pyysivät kotiin lapsenvahdiksi sukulaisen.
– Vanhempien läsnäollessa sukulainen käyttäytyi normaalisti, joten vanhemmat eivät arvanneet, millainen hän oli kanssani kahdestaan. Hän pelotteli minua esimerkiksi sanomalla, että vanhemmat kuolevat matkalle, koska he ajavat kolarin. Hän jätti minut myös välillä ilman ruokaa.
Someroa epävakaan sukulaisen läsnäolo pelotti ja ahdisti. Hän toivoi, että vanhemmat tulisivat äkkiä takaisin kotiin.
Sukulainen hoiti Someroa 4-vuotiaasta lukion ensimmäiselle luokalle asti.
– Kaikki tiesivät, että hän on erikoinen ja suorastaan outo, mutta että lapselle paha, niin ei missään nimessä. Hän osasi salata sen hyvin.
Ilkeä käytös jatkui myös Someron ollessa teini-ikäinen.
– Kun yritin sanoa hänelle vastaan, niin aina tuli riitoja. Hän sanoi, että ole sinä ämmä hiljaa, ei sinulla ole sananvaltaa.
Sukulaisen henkilöllisyys on Ylen tiedossa. Hän kuoli jo vuosia sitten.
Sukulaisen kaltoinkohtelun lisäksi Someroa kiusattiin koulussa vuosia, jopa lukion aikana. Pitkäaikainen kaltoinkohtelu jätti syvät haavat ja koko nuoruutensa hän ajautui myrkyllisiin parisuhteisiin.
– Silloin en vielä osannut nähdä, millaiset ihmiset ovat minulle haitaksi.
Diagnoosin saaminen vei vuosia
Kun Somero kymmenen vuotta sitten romahti, se johti vuosien ajan jatkuneeseen työkyvyttömyyteen. Välillä oli toki työharjoittelujaksoja, mutta niistäkin hän joutui jäämään sairauslomalle.
Someron pahoinvointi ei näkynyt ulospäin.
– Kovin moni ei edes tiennyt, että olin ollut sairauslomalla, koska aina keksin, että olen jossain tai teen jotain. Se oli jotenkin niin iso häpeä itselle.
Somero ravasi lääkäriltä toiselle ja sai useita eri diagnooseja ja lääkkeitä, ennen kuin sai selityksen oireilleen. Käännekohta oli Helsingistä Kuopioon muutto vuonna 2014 ja traumaterapian aloitus seitsemän vuotta sitten.
Diagnoosi oli dissosiaatiohäiriö.
– Diagnoosin saaminen ja ylipäätään avun etsiminen oli tosi hankalaa ainakin silloin aluksi, kun en osannut selittää, mikä minua vaivaa. Sitten lopulta kun terapeutti löytyi, palaset loksahtelivat paikoilleen.
Helsingin yliopistollisen sairaalan HUSin neuropsykiatrian osaston ylilääkäri Risto Vataja kertoo, että noin puolet suomalaisista kokee elämänsä aikana traumaattisen tapahtuman. 2–3 prosentilla trauman seurauksena kehittyy dissosiaatiohäiriö.
Dissosiaatiohäiriöstä puhutaan silloin, kun koettu traumaattinen tapahtuma kroonistuu eli alkaa haitata toimintakykyä ja aiheuttaa kokijalleen pitkäkestoista huonoa oloa.
Vatajan mukaan hoitoon pääsy ei aina ole helppoa, koska oirekuva on niin moninainen.
– Jos henkilö sanoo, että hänellä on muistiaukkoja, tätä saatetaan pohtia työterveydessä, mutta diagnoosia ei välttämättä tehdä.
Dissosiaatiohäiriön kokeva tuleekin tyypillisesti hoitoon jonkin muun mielenterveyden häiriön, kuten masennuksen tai ahdistuksen takia.
Vatajan mukaan yhtenä syynä dissosiaatiohäiriölle voivat olla lapsuuden varhaiset turvattomuuden kokemukset, kuten koulukiusaaminen.
Aikuisiällä trauman voi laukaista akuutti stressi, sairauden, väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön kokemus tai esimerkiksi se, jos läheiselle sattuu jotakin kamalaa.
Monenlaisia oireita
Dissosiaatio tarkoittaa mielen eriytymistä. HUSin Risto Vatajan mukaan dissosiaatiohäiriöön voi liittyä epätodellisuuden kokemuksia, kuten omasta kehosta irtautumisen tunnetta. Voi olla myös voimakkaita mielialan vaihteluita ja selittämättömiä somaattisia oireita, kuten huimausta, näköhäiriöitä tai jopa halvausoireita.
Dissosiaatiohäiriö voi ilmetä myös muistihäiriöinä, kuten niin, ettei muista, mitä juuri sillä hetkellä on tekemässä.
– Tyypillinen on sellainen, että ajaa autolla ja sitten havaitsee, mitä täällä teen. Minun piti mennä Myyrmäkeen, mutta olenkin Konalassa.
Ennen toipumistaan Somerolla oli taipumus jumittaa paikoillaan niin, että ajantaju unohtui tunniksi.
Myös tunnevaihtelut ovat suuria. Jos Someroa ahdistaa, niin hän kertoo kokevansa nämä tunteet sata kertaa isompina kuin muut. Hän kärsii yhä unettomuudesta ja keskittymisvaikeuksista.
– Oireet ovat kuitenkin onneksi lieventyneet terapian myötä.
Tänä päivänä Somero huolehtii jaksamisestaan niin, että hän pyrkii olemaan kuormittamatta itseään liikaa.
Kaikesta voi selvitä
Toipumisen myötä Someron elämässä tapahtui käänteentekevä muutos.
Somero on soittanut huilua 9-vuotiaasta asti ja on esiintynyt koko elämänsä. Laulaminen oli kuitenkin hänelle ominta. Näin ollen muusikon ura hänen isänsä Jouni Someron jalanjäljissä olikin luonnollinen uravalinta. He tekevät tänä päivänä yhdessä Muistojen bulevardi -konsertteja, joissa he esittävät vanhoja iskelmiä ja nostalgisia ikivihreitä.
– Nyt kun ajattelee musiikkiuraa, niin esimerkiksi lauluihin eläytyminen ei onnistuisi niin hyvin eli en pystyisi koko sielua laittamaan siihen hommaan ilman kokemuksiani.
Somero haluaa muistuttaa, että kaikesta voi selvitä ja kaikesta pitää puhua.
– Ennen suljin kaiken sisälleni ja sen takia varmaan unohdinkin sen kaiken. Inhottavat asiat eivät noin vain häviä muistista. Minulla ne sitten purkautuivat epämääräisenä pahana olona ja ahdistuksena.
Somero on käsitellyt tapahtuneen myös vanhempiensa kanssa.
– He olivat tosi kauhuissaan ja pahoillaan ja kysyivät, miksi en kertonut heille aikaisemmin. Ei näille asioille jälkikäteen kuitenkaan enää mitään voi.
Somero ei kanna kenellekään kaunaa. Nyt hänen päällimmäisenä ajatuksenaan on kiitollisuus.
– Jos en olisi saanut apua, en olisi varmaan edes elossa. Olen kiitollinen elämästäni terapeutille, vanhemmille ja ystäville.
Voit keskustella aiheesta 26.6. klo 23 asti.
Lue myös: