Kun olin 18-vuotias ja asuin vielä kotona, puhelin alkoi soida iltaisin. Kun vastasin, luurin toisesta päästä alkoi kuulua raskasta huohotusta ja epäselvää mutinaa. Sain selvää, että joku mies jossakin päin, kenties lähelläkin, halusi raiskata minut väkivaltaisella tavalla.
Elettiin lankapuhelinaikaa, eikä soittajaa voinut ennalta arvata. Puheluita alkoi tulla yhä useammin, ne selvästikin kiihottivat miestä. Kun yksinhuoltajaäitini lopulta vastasi ja huusi, että näiden puheluiden on loputtava, mies toisessa päässä nauroi, että voisi raiskata myös äitini.
Otin yhteyttä poliisiin. Tuohon aikaan puheluita oli kuulemma vaivalloista jäljittää. Aiemmista puheluista oli vain “sana sanaa vastaan”, joten jospas hankkisin nauhurin. Uhkasin kuitenkin soittajaa poliisilla. Silloin puhelut loppuivat. Silti pelkäsin kuukausia niiden jälkeen.
Nuorena toimitusharjoittelijana kuntapoliitikko tunki iholleni aina erilaisten tilaisuuksien jälkeen. Hänellä oli kuulemma “pakkomielle” minusta, muistutin nimittäin hänen nuoruuden rakastettuaan. Mies oli kuusikymppinen, itse olin 19. Ilmoitin häirinnästä työnantajalleni, mutta hän sanoi, ettei halunnut menettää kyseisen kunnan mainoksia. Enkö voisi vain ottaa asiaa “kohteliaisuutena”.
Myöhemmin parikymppisenä toimittajana törmäsin toisiin vanhempieni ikäluokan miehiin, jotka halusivat tehdä kanssani “lähempää tuttavuutta”. Koska olin kasvanut kulttuuriseen naiskoodiin, minuun oli ohjelmoitu käsitys, että miespuolisen henkilön huomio oli naiselle ylpeyden aihe.
Tosiasiassa en olisi halunnut kyseisiltä ukkomiehiltä yhtikäs mitään – heidän vihjailunsa ja hiplauksensa tuntuivat lähinnä ällöttäviltä. Baaritiskilläkin lähentelyt piti torjua mahdollisimman kohteliaasti, ettei vain pahoittanut toisen mieltä. Siltikin sai usein naamalleen huudot.
“No et sä nyt niin kaunis ole!”
Aina on väärä aika kertoa. Aina on vääränlainen. Aina olisi pitänyt toimia toisin.
Aivan kuten naiset ovat työnantajalle aina väärän ikäisiä (nuorina hupakoita, vähän vanhempina raskaaksi hankkiutuvia, keski-ikäisestä lähtien äkäisiä akkoja), samanlainen ristiriita seuraa ahdistelusta kertovaa naista. Aina on väärä aika kertoa. Aina on vääränlainen. Aina on käyttäydytty typerästi. Aina olisi pitänyt toimia toisin.
Toisinaan käy jopa niin, että syytetystä sukeutuu uhri, koska, kuten poliisi minulle tosiaan totesi, tilanteissa on “sana sanaa vastaan”. Onneksi ahdistelijat ovat siirtyneet nyt kyberaikaan ja jättävät jälkeensä todistusaineistoa: häirikköviestejä, videoita ja kalukuvia.
Mikä mekkala nousi siitäkin, kun lakia muutettiin niin, että seksiä saa vastedes harjoittaa vain yhteisestä suostumuksesta. Jotkut pakkomielteisesti pornoa katselevat eivät ymmärrä sitäkään, että esimerkiksi lyönnit ja sitomiset pitää sopia yhdessä. Ei voi yhtäkkiä pamauttaa jotakuta pyllyyn, vaikka pornopätkässä niin tehtäisiinkin. Ensin pitää olla luottamus ja lisäksi tilannetajua. Ainakin otat tuolloin riskin, että toinen ei tykkääkään ja nostaa metakan.
Olen elänyt aikaa, jolloin piti sietää asioita, jotka nyt eivät tulisi kuuloonkaan. Olin lisäksi sisäistänyt ajatuksen, että olen automaattisesti vähäarvoisempi ja tyhmempi ja että esimerkiksi omalla alallani miehet ovat niitä oikeita ammattilaisia ja minä se tässä vain piperrän.
Vuodet ovat kasvattaneet minua luopumaan opitusta avuttomuudesta ja väärästä miellyttämisenhalusta.
Seitsemäntoista vuotta sitten lasteni isä kuoli ja jäin yksinhuoltajaksi kahdelle pojalleni. He ovat nyt kasvaneet miehiksi. Olen paitsi nähnyt mieheksi kasvamisen kivut ja ongelmat (en vähättele niitä – ja kyllä, myös miehiä ja poikia häiritään), myös itse kypsynyt vahvemmaksi.
Vuodet ovat kasvattaneet minua luopumaan opitusta avuttomuudesta ja väärästä miellyttämisenhalusta. Muistan yhä hetken, jolloin tartuin ensimmäistä kertaa poravasaraan ja hetken, jolloin juoksin ensimmäisen puolimaratonini.
Tämä ei ole mielestäni vähentänyt piiruakaan naisellisuudestani.
Jos olisin nyt se 18-vuotias nuori, puhelimeni soisi illalla ja joku toisessa päässä läähättäisi, en enää epäröisi. Äänittäisin puhelut ja vaatisin viranomaisia toimimaan. Kenelläkään ei ole oikeutta oman valtansa ja fyysisen voimansa nojalla alistaa ja pelotella toista.
Mutta 18-vuotiaana olin pelokkaaksi ja tyhmäksi tehty – virallisesti täysi-ikäinen, mutta maailman edessä avuton.
Asta Leppä
Kirjoittajan mielestä seksipositiivisuus on hyvä ja iloinen asia.
Voit keskustella kolumnista 28.6. klo 23.00 asti.