Ammuttuaan trapin olympiakultaa ennätystuloksella Satu Mäkelä-Nummela kertoi ajatelleensa kotitöitä. Mestariampujan vilpittömään vaatimattomuuteen kiteytyy suomalaisen elämänviisauden kova ydin.
Sitkeä tekijäkansa ei tavoittele kiiltokuvaonnea, vaan hyvin sujuvaa arkielämää. Tämä asenne on vienyt meidät myös maailman tyytyväisyysmittausten kärkeen.
Silti meille tyrkytetään vierasta mielikuvaa ennätyksellisestä onnellisuudesta.
Kuka nyt jatkuvasti jaksaa iloita. Onhan elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin onnellisuus.
Kansallisen omahyväisyytemme keppihevoseksi on jo useamman vuoden ajan tarjoiltu World Happiness -selvityksen kärkisijaa (siirryt toiseen palveluun). Näin uljaan ratsun selkään ovat tietysti hypänneet myös kaikki maabrändin kiillottajat.
Olkoonpa puhujankorokkeella pääministeri, kirjailijaliiton puheenjohtaja tai yliopiston rehtori, aina hän lietsoo itsensä kliimaksiin viidellä sanalla: Suomi on maailman onnellisin maa!
Olen seurannut kasvavalla hämmästyksellä tätä epäuskottavaa harjan hulmutusta. Eikö kansallinen ylpeys olisi parempi perustaa kiistattomiin tosiasioihin ja puolueettomaan tutkimustietoon kuin yhden onnellisuusmittauksia tekevän ajatuspajan epäilyttäviin selvityksiin (siirryt toiseen palveluun)?
Vakavin ongelma on siinä, että tässä mittauksessa maailman 146 kansaa on pantu järjestykseen Gallupin maailmanlaajuisen kyselyn yhdellä ainoalla kysymyksellä. Vastaajia pyydetään kuvittelemaan kymmenaskeliset tikkaat, joiden ylin tikas on paras mahdollinen elämä hänelle itselleen, ja sitten arvioimaan, missä kohtaa tikkaita vastaaja nyt on.
Mistä tulos kertoo? Nähdäkseni siitä, miten hyvin ihmiset eri maissa kokevat henkilökohtaisesti saavuttaneensa parhaan mahdollisen elämän. Ei siis mitään onnellisuudesta tai onnen tunteista.
Kielten erot lisäävät hämmennystä. Englanninkielessä ”happy”on arkisessa käytössä tyytyväisyyden synonyymi. Suomenkielessä ”onnellinen” tarkoittaa mielentilaa joka ylittää tavanomaisen tyytyväisyyden esimerkiksi rakastumisen, lapsen syntymän tai vaalivoiton vuoksi.
Entäpä sitten juhlitun maailmanennätyksen taso. Viimeisimmässä Gallupin mittauksessa tyytyväisyys omaan elämään saavutti Suomessa lukeman 7,8. Mitä pitäisi ajatella siitä, että ”maailman onnellisimman maan” kouluarvosana on tyydyttävä, ei hyvä, kiitettävä tai erinomainen?
Paljon on maailman kansoilla vielä parannettavaa, kun korkeimmalle korokkeelle pääsee vajaa kasin suorituksella.
Onnellisuuden ja tyytyväisyyden unelmalaivaan ovat hypänneet myös tunnetut yhteiskuntatieteilijät. Heidän mielestään Suomen ja muiden Pohjoismaiden sijoittuminen tyytyväisyysgallupin kärkisijoille on sosiaalisia eroja tasaavan hyvinvointivaltion ansiota (siirryt toiseen palveluun).
Minusta tällainen päättely on liian olosuhdekeskeistä, epäsuoraa ja tarkoitushakuista. Herää kysymys, ovatko tutkijat luopuneet kriittisestä totuuden tavoittelusta ja ryhtyneet sosiaalidemokraattisen yhteiskuntapolitiikan kaupparatsuiksi?
Kyselyn tuloshan perustuu vastaajien henkilökohtaiseen arvioon omasta elämästä. Ympäröivää yhteiskuntaa, elinolosuhteita tai muita ihmisiä ei ole pyydetty arvioimaan.
Kun vähempikin riittää, tyytyväisyys omaan elämään saavutetaan, eikä kuviteltavissa olevaa huipputasoa pidetä itselle kuuluvana.
Suomen kärkisija tyytyväisyyskyselyssä voi yhtä hyvin perustua vaatimattomuuden perinteeseen, jossa on hyveellistä tyytyä vähään. Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa.
Samaa kohtuullisen elämän ihannetta löytyy kaikista luterilaisesti ahertavista pohjoismaalaisista. Kun vähempikin riittää, tyytyväisyys omaan elämään saavutetaan, eikä kuviteltavissa olevaa huipputasoa pidetä itselle kuuluvana.
Nähdäkseni kyse ei olekaan hehkuvasta onnellisuudesta vaan siitä, että pohjoismaisen nöyryyden mestarikansa löytyy Suomesta. Tällaiseen huippusuoritukseen viittaa ainakin se, että suomalaiset jäävät kansanterveydessä muiden Pohjoismaiden taakse sijalle 21 (siirryt toiseen palveluun), mutta ovat silti muita tyytyväisempiä omaan elämäänsä. Lonkka kipeänä nostetaan perunaa ja jonotetaan terveyskeskukseen tyytyväisenä puoli vuotta.
On toisenlaisiakin onnellisuuskyselyjä. Niissä mitataan positiivisia tunteita eli naurua, nautintoa ja onnellista mielialaa. Kärkeen sijoittuvat Latinalaisen Amerikan maat (siirryt toiseen palveluun).
Näissä riemukkaan elämän maissahan täysillä nauttimisen asenne on osa kansallista ylpeyttä. Kun yhteisenä tavoitteena ovat ilo ja hekuma, syntyy hetkessä elämisen aistillinen kulttuuri. Pidetään hauskaa ja maksimoidaan onnellisuuden tunteita joka päivä.
Huvittelu houkuttaa toki suomalaisiakin, mutta naurun ja nautinnon tunteiden mittauksissa me jäämme kauaksi maailman kärjestä, sijalle 29 (siirryt toiseen palveluun).
Näin on ehkä paras. Kuka nyt jatkuvasti jaksaa iloita. Onhan elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin onnellisuus.
Tehdään työt ja askareet oikein ja hyvin, niin voidaan sitten illalla soutaa ja saunoa mieli puhtaana. Olla hiljaa toisten kanssa.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Hänelle korkein hyvä ei ole onnellisuus vaan oikeamielisyys. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com
Kolumnista voi keskustella 27.8. klo 23.00 saakka.
