Se oli katsojille romanttista romanttisempi hetki. Moni itki.
Kohteelleen ele oli kuitenkin hämmentävä, jopa kiusallinen.
Helsinkiläisen Koko-teatterin (siirryt toiseen palveluun) Kotiinpaluu-näytelmän ensi-ilta oli juuri päättynyt. Kun työryhmä tuli kumartamaan, valkokankaalla alkoi pyöriä video. Siinä ohjaaja-käsikirjoittaja Kirsi Marie Liimataiselle esitettiin suuri kysymys: tuletko vaimokseni?
Videon päätteeksi tullut polvistuminen oli täydellinen yllätys Liimataiselle, vaikka takana oli jo kaksitoista vuotta yhteistä elämää Jenny Orgisin kanssa. Näytelmän työryhmä oli tiennyt tulevasta kosinnasta jo puoli vuotta, mutta istunut salaisuuden päällä.
Osa yleisöstä hiippaili pois, tuntui, että hetki on liian hauras vieraiden kanssa jaettavaksi.
Liimataisen vastaus kosintaan oli varovainen; jokseenkin sellainen, että tiedät ajatukseni avioliitosta, mutta kaipa se käy, jos asia on sinulle tärkeä
Reilua viikkoa myöhemmin Liimatainen selittää tamperelaisen kulttuuriravintolan terassilla miksi vastaus oli se mikä oli. Hän on koko 54-vuotiaan elämänsä räpistellyt irti keskiluokkaisuuden puristuksesta.
Avioliitto on tähän asti kuulunut hänen mielestään siihen maailmaan, jossa hankitaan talo, kesämökki, Volvo, pari lasta ja koira.
– En ollut naimisiinmenevää tyyppiä, mutta kyllä tässä nyt kihloissa ollaan. Allergia instituutioita kohtaan nousee nuoruudesta. Sellainen pikkuporvarillinen perusrakenne ei ole koskaan kiinnostanut itseäni, se ei ole ollut itselleni tae yhtään mistään.
Liimatainen on koko elämänsä ajan kyseenalaistanut normeja. Sitä vaihdetta ei saa kovin helposti pois päältä silloinkaan, kun elämän suuri rakkaus haluaa sitoutua.
– Kun tapasin Jennyn, hän ei ollut koskaan ollut naisen kanssa. Neljä vuotta pokasin häntä määrätietoisesti. Lopulta hän muutti asuntooni Berliinissä, kun olin Nicaraguassa kuvausmatkalla. Sen jälkeen ei ole tarvinnut huojua mihinkään suuntaan.
Avioliittolupauksesta huolimatta Liimatainen aikoo pysyä omana itsenään; tyttönä, joka vuosia sitten järjesti maanalaisia bileitä seksuaalivähemmistöille, valtasi taloja, meni nälkälakkoon ja tuli kaapista, vaikka kaapissa kehotettiin uran takia pysymään.
– Olen aina halunnut olla vapaa. Se on määrittänyt kaikkea tekemistäni.
Synnin taakka painaa
Näytelmä Kotiinpaluu kuvaa ennakkoluulojen ja suvaitsemattomuuden Suomea. Tarina kertoo viisissäkymmenissä olevasta naisparista, joka palaa toisen kotikylään vain törmätäkseen yhteisön ahdasmielisyyteen.
Katso tästä Kotiinpaluu-näytelmän traileri (siirryt toiseen palveluun)
Kotiinpaluussa käsitellään kipeästi ja koetusti sitä, miten syvällä Suomessa istuvat käsitykset isänmaasta, uskonnosta ja pyhästä hiihdosta – kunnollisesta, asiallisesta elämisen tavasta, jossa osataan hävetä.
Ja Kotiinpaluu kertoo synnistä.
Syntiä näytelmässä on erityisesti vanhakantaisten seksuaalisuus- ja parisuhdenormien vastainen rakkaus.
Kylällä ihmetellään, missähän ihmeen asennoissa ne lattapillut touhuavat? Pedofiilit! Tulevat tänne tyrkyttämään meidän lapsillemme sairasta homoideologiaansa! Jos saavat luvan mennä naimisiin, niin kohta sama lupa annetaan sioille. Mitä Raamattukin sanoo?
Kaiken keskellä elävät toisiaan rakastavat ihmiset, jotka eivät ihan pysty päättämään, pitäisikö tehdä vallankumous vai keskittyä pieneen arkiseen elämään – vaikka sitten toisilta salaa.
Olisi helppoa ja mukavaa ajatella, ettei elämä oikeasti tuollaista ole. Mutta onhan se.
Tasa-arvo on tulilinjalla
Reilu viikko sitten Yle kertoi Savonlinnan taidelukiolaisista, jotka joutuvat pahimmillaan pakenemaan kivisadetta koulumatkoillaan. Syy on se, että heistä jotkut oletettavasti kuuluvat seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin ja paikkakunnalla on ihmisiä, jotka eivät osaa käsitellä asiaa.
Kirsi Marie Liimatainen on itsekin joutunut juoksemaan pakoon, kun tyttöystävän kädestä pitäminen oli äijäporukalle sietämätöntä. Toinen koti on Orivedellä, toinen Berliinissä. Jälkimmäisessä hyökkäykset vähemmistöjä kohtaan ovat koko ajan lisääntyneet.
Liimatainen opiskeli elokuvaohjaajaksi Saksassa Potsdamin elokuvakorkeakoulussa vuosituhannen taitteessa. Hänen lopputyönsä oli vuonna 2006 julkaistu pitkä elokuva Sonja. Se oli joillekin katsojille liikaa. Elokuva kertoi tytöstä, joka kiinnostuu samansukupuolisesta ystävästään.
Patavanhoillisuus alkoi laajemminkin nostaa päätään Euroopassa juuri niihin aikoihin, Liimatainen muistelee.
– Näen tietyn alkupisteen tälle Unkarin Orbánin valtaannousussa. Sikäläiset ystäväni epäilivät saako Pride-tapahtumaa edes järjestää enää. Samana vuonna minulle ilmoitettiin, ettei elokuvani sovikaan Tallinnan leffafestareiden kilpasarjaan. Seuraavana vuonna Liettuassa mies yleisöstä kysyi, eikö minua hävetä, että olen tehnyt näin vastenmielisestä asiasta elokuvan.
Liimataisen mielestä naisten oikeuksia kavennetaan nyt kovalla kädellä. Samalla ovat tulilinjalla myös vähemmistöjen vapaudet. Hänen mielestään on syytä seurata sitä, mitä tapahtuu Puolassa, Unkarissa ja Yhdysvalloissa.
– Nyt kun Yhdysvalloissa on puututtu naisten kehon itsemääräämisoikeuteen, siitä on pieni askel vaikkapa kehotuskieltoon.
Liimatainen viittaa Suomen rikoslaista vasta vuonna 1999 poistettuun pykälään (siirryt toiseen palveluun), jossa kriminalisoitiin homoseksuaalisuuteen kehottaminen.
Näkyvien politikkojen suusta putoilee nykyään Suomessa jatkuvasti lausuntoja, joissa kyseenalaistetaan vähemmistöjen ihmisoikeuksia, Liimatainen huomauttaa.
– Kristillisten Päivi Räsänen siteeraa Raamattua ja perussuomalaisten Laura Huhtasaari kehottaa kuulijoitaan nousemaan sateenkaariaatetta vastaan. Näen tässä suuren uhan: molemmilla on paljon seuraajia ja sanoista tekoihin on pieni askel.
Liimataisen mielestään on surullista, että valtamedia sen paremmin kuin muutkaan auktoriteetit eivät yksiselitteisesti tuomitse lausuntoja.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan hyökkäävässä anti-gender -puheessa yhdistyy Liimataisen mielestä selkeästi naisviha, feminismin vastaisuus, äärioikeistolaisuus, rasismi ja uskonto.
– Vähemmistöjen kohtaama viha vertautuu kommunismin pelkoon. Kun seksuaalisesta suuntautumisesta puhutaan aatteena tai ideologiana, yritetään saada ihmiset pelkäämään vallankumousta.
Liimatainen on tottunut pitämään puolensa.
Hän on harjoitellut sitä lapsesta lähtien.
Hiihtämällä sai paljon anteeksi
Kun Liimataisen perhe muutti Hervantaan vuonna 1973, oli siellä vasta kolme kerrostaloa ja kauppa-auto. Baari rakennettiin ennen päiväkotia.
Betonilähiö kasvoi valtavaa vauhtia, saatiin uimahalli, kirjasto ja vapaa-aikatalo. Siellä kokoontui muun muassa kansantanhuryhmä.
– Menin tanhuamaan ystäväni takia, mutta lähdin pian. Se isänmaallisuus ei tuntunut hyvältä. En jää paikkoihin, joissa on huono olo. Tunsin jo lapsena ulkopuolisuutta.
Ulkopuolisuuden tunnetta lisäsi se, että työläistaustainen ja pioneerikerhossa käyvä Liimatainen joutui jo alakoulussa herännäisuskovaisen opettajan silmätikuksi.
– Hän kyseli minulta, että kun kirkot rakennetaan punatiilestä, niin onko kyseessä kommunistien salajuoni.
Liimataista suojeli se, että hän oli sekä hyvä oppilas että kova urheilija. Jopa vasemmistolaisuuden sai anteeksi, kun hiihti tarpeeksi kovaa.
– Päädyin urheilulukioon, jossa koko ajan painotettiin ryhtiä ja isänmaata, koko ajan määriteltiin millainen pitää olla.
Urheilusta löytyi myös Liimataisen ensirakkaus. Se jäi yksipuoliseksi.
– Ihastuin ystävääni urheiluseurassa, kun olin ehkä 16-vuotias. Kerroin hänelle nähneeni unta, jossa suutelen hänen kaulaansa. Se oli riski, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Olin niin rakastunut.
Oma kolo löytyi
Kirsi Marie Liimatainen muistaa vieläkin, miltä tuntui lukea Aamulehdestä ilmoitus Näsinneulan juurella olevasta Merirosvo-baarista. Siellä oli kerran viikossa gay-disco.
Se olisi paikka, jossa uskaltaisi viimein ilman pelkoa lähestyä toista ihmistä.
– Ilmoitus pelotti, oksetti ja kiinnosti. Kun menin ensimmäisiin leimautumisbileisiini muistan, että tärisin. Saati sitten kun oli ensimmäinen kokemus naisen kanssa.
Liimatainen löysi yhteisönsä.
Hän ei usko, että olisi selvinnyt nuoruuden ahdistuksesta ilman esiteini-iän punkpiirejä saati sittemmin löytynyttä lgbtq-vähemmistöporukkaa ja vasemmistolaista nuorisoliikettä.
– Minulla oli talonvaltaajaporukka, ne ihmiset jotka olivat perustamassa Mixei-yökerhoa ja ihmisiä, joiden kanssa pystyi suunnittelemaan tapahtumia. Ilman heitä en olisi pärjännyt. En olisi kestänyt painetta. Olisin tullut itsetuhoiseksi, murtuneeksi ja yksinäiseksi.
Vaikka Liimatainen parikymppisenä löysi kodin omiensa parista, ei muu maailma vielä antanut hänen olla oma itsensä.
– Kun tapasi teatterissa ihmisiä, jotka oli nähnyt gay-klubeilla, he sanoivat, että täällä ei sitten näistä asioista puhuta. Kun olin näyttelijänä 1990-luvulla, niin silloinkin vielä tuottaja sanoi, että en saa kertoa tyttöystävästäni kenellekään.
Lopulta Liimatainen sai tarpeekseen. Jos työt menevät sen takia, että hän ei suostu elämään kaksoiselämää, niin menkööt.
– Salailu aiheutti minulle sellaista mykkyräisyttä, että olin useamman vuoden ihan solmussa. Se sekoitti mielenterveyttäni niin, että päätin kertoa joka paikassa aina heti ensimmäiseksi tyttöystävästäni.
Vuonna 1988 Liimatainen lähti Itä-Saksaan vuodeksi opiskelemaan. Ensin vaikutti siltä, että ilmapiiri oli Suomea vapaampi.
Kun Liimatainen teki elokuvaa _Toveri, missä olet nyt?_hän tutustui saksalaisiin arkistoihin. Se sai hänet käsittämään, miten valvottua ja vainottua seksuaalivähemmistöjen elämä DDR:ssä oli. Ulkomaalaisena hän oli ollut autuaan tietämätön arjen ongelmista.
Kun Liimatainen palasi vuosia myöhemmin Saksaan suorittamaan ohjaajaopintoja, hän sai omakohtaisesti osansa syrjinnästä.
– Kun koulun opettajat saivat tietää, että minulla on suhteita naisten kanssa, niin alkoi kuiskuttelu ja lääppiminen, kädestä kiinni ottaminen. En tiedä yrittikö kukaan hetero käännyttää minua, mutta koko ajan yritettiin pokata.
“Ihmiset ovat mykkyrässä seksuaalisuutensa suhteen”
Asiat ovat nyt monessa suhteessa paremmin kuin Liimataisen nuoruudessa.
Yhä useampi uskaltaa olla oma itsensä myös pikkupaikkakunnilla, kirkosta lähtien ollaan mukana Pride-tapahtumissa, bileitä ei tarvitse enää pitää maan alla.
Moni, etenkin nuoremman polven edustaja kokee, että enää ei ole mitään syytä määritellä seksuaalisuuttaan. Mitä se kenellekään kuuluu?
– Puhuin Sateenkaarisenioreiden puheenjohtajan kanssa juuri siitä, että nykyisin Prideen ei enää tulla hyväksymään ylhäältä alas. Ei tulla enää sietämään, vaan olemaan yhtä perhettä, Liimatainen kuvailee.
Ja silti:
– Edelleen on ihmisiä, jotka eivät voi kertoa suuntautumisestaan sukulaisille tai työkavereille. Edelleen kohtaamme vähintään mikroaggressioita: mitätöintiä, typeriä kysymyksiä, vaikenemista.
Liimatainen arvelee, että yletön kiinnostus siihen, mitä toisten ihmisten peittojen alla tapahtuu liittyy seksuaalisuuden “kramppisuuteen”.
– Ihmiset ovat niin mykkyrässä seksin suhteen. Porno on helppoa, erotiikka on hankalampaa. Todellinen eroottisuus on pelottavaa. Eroottinen vapautuminen kuulostaa omiin korviini paremmalta kuin seksuaalinen. Seksi menee heti pornon suuntaan, enkä diggaa siitä yhtään.
Liimataisen mielestä Sanna Marinin bilekuvista noussut metakka kuvastaa hyvin sitä, miten kankea kulttuuri meillä on.
– Täällä ei saa jotenkin olla eroottisena henkilönä, laittautuminenkin on vähän kyseenalaista. Ainoastaan humalassa voi nauraa, tanssia tai koskettaa. Surettaa, miten mesotaan, että varmasti Marinkin on vetänyt hulluna viinaa ja kokkelia, koska ei se muuten olisi niin iloinen ja seksikäs.
Syy jäykkyyteen on Liimataisen mukaan suomalaisten mieliin juntatussa synnintunnossa.
– Synnin ajatus imeytetään jokaiseen ateistiperheenkin lapseen jo päiväkodissa ja koulussa. Se on näiden helvetin herätyskristillisten liikkeiden peruja.
Homohahmo loistaa komediassa
Nuorempana Liimatainen sai etsimällä etsiä elokuvista, tv-sarjoista ja teatterista hahmoja, joihin samaistua. Jos jossain olikin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva roolihenkilö, yleensä hänelle kävi huonosti.
Tai sitten se henkilö oli vain naurettava.
Ihan hirveästi tilanne ei ole sen osalta Liimataisen mielestä kohentunut, vaikka pintaa sipaisemalla siltä näyttää.
Tavalliset ihmiset tavallisine tarinoineen puuttuvat kuvastosta. Kun ihmisellä ei ole peilejä, minäkuva vääristyy.
– Esimerkiksi_musikaali Priscilla_on karnevaali, eikä oikeaa elämää. Niitäkin juttuja tarvitaan, mutta myös arkea. Missä ovat aikakauslehtien homo- ja lesboparit? Missä sateenkaariperheet ovat vaikka silloin, kun uutisoidaan asuntojen hinnoista tai mainostetaan vakuutuksia?
Suoratoistopalveluissa on useita sarjoja, joissa seikkailevat seksuaalivähemmistöön kuuluvat hahmot, mutta Liimataisen laskujen mukaan suuri osa niistä on komedioita.
– Käsittelytapa kertoo paljon asenteista. Komediasarjojen lisäksi vähemmistöistä tehdään niin sanottuja taide-elokuvia, joista osa on ihan silkkaa miespuolisille heterokatsojille tehtyä pornoa.
Liimatainen toivoo, että ohjaajat ja käsikirjoittajat ihan tosissaan miettisivät, kenen katseen kautta hahmot nähdään. Erityisesti naiset.
– Kate Winsletin tähdittämässä elokuvassa Ammonite oli todella kaunis rakastelukohtaus. Sellaisia näkee niin harvoin, että se teki suuren vaikutuksen.
Useampi katsoja on kertonut Liimataiselle, että hänen Kotiinpaluu-näytelmänsä kosketti heitä syvästi.
– Eräs yli 70-vuotias mies sanoi, että viimein on sellainen teksti, jossa voi tuntea itsensä levolliseksi. Moni on kyynelsilmin kiittänyt, että viimein joku puhuu meistä. Jos tarjolla olisi samaistuttavia tarinoita, niin yksi pieni näytelmä pienessä teatterissa tuskin olisi niin tärkeä.
Kirsi Marie Helle löysi nuoruutensa Itä-Saksasta vilkkaan homo- ja lesbokulttuurin
Toveri, missä olet nyt? Suomalainen nainen etsii dokumenttielokuvassa DDR-ystäviään ympäri maailmaa