Tommi Kinnunen, 49, kiiruhtaa alas Turun Luostarivuoren Lyseon mäkeä. Äidinkielen opettajalla on hyppytunti, ja hän on luvannut antaa haastattelun parin tunnin opetustauon aikana. Siinä samalla pitäisi ehtiä myös syödä, sillä päivästä on tulossa pitkä. Kuten niin monesta muustakin päivästä.
Opettajien työtaakka on vain kasvanut pandemian jälkeen, kun koronarajoitusten aikana syntynyttä oppimisvajetta yritetään kuroa kiinni. Vaikka resursseja on annettu lisää, päteviä tekijöitä ei löydy. Nyt samat opettajat yrittävät vain opettaa enemmän.
– Ongelma on, ettei vuorokauteen ole ilmaantunut lisää tunteja. Mistä sen ajan ottaa?
Kinnunen on syystä huolissaan. Hän on juuri palannut täysipäiväisesti töihin työuupumuksen jälkeen.
Ilo oli kadonnut
Vuosi sitten uusi opetussuunnitelma oli astunut voimaan. Kinnunen teki kaikkensa täyttääkseen tavoitteet.
Hän heräsi varhain aamulla muun perheen kanssa. Kun puoliso ja tytär lähtivät kouluun, Kinnunen aloitti oppituntien valmistelun. Varsinaisten opetustuntien jälkeen täytyi tarkistaa tehtäviä sekä tehdä merkintöjä lukemattomiin taulukoihin ja kaavakkeisiin.
Illat Kinnunen halusi pyhittää perhe-elämälle, mutta heti kun lapsi oli mennyt nukkumaan, työnteko jatkui pitkälle iltayöhön.
Kierre katkesi vasta, kun puoliso huolestui ja kehotti hakeutumaan lääkärin puheille.
Silloin Kinnunen havahtui, miten uupunut hän oli. Ilo oli kadonnut, ja hän oli kireä kuin viulun kieli. Myös romaanin kirjoittaminen oli pysähtynyt. Sitä hän oli yrittänyt kirjoittaa viikonloppuiltaisin, mutta kesän jälkeen tekstiä ei ollut syntynyt.
Kirjoittaminen on mukava harrastus
Juuri kirjoistaan Kinnunen tunnetaan. Hän ampaisi Suomen suosituimpien kirjailijoiden joukkoon heti esikoisromaanillaan Neljäntienristeys, joka ilmestyi vuonna 2014. Sen jälkeen romaaneja on ilmestynyt neljä, joista peräti kolme on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Se on melkoinen saavutus.
Viides romaani Pimeät kuut (WSOY) on juuri ilmestynyt, ja siksi Kinnunen uhraa hyppytuntinsa haastattelulle. Kirjailijoiden työnkuvaan kuuluu nykyään myös julkisuus.
Tosin Kinnunen mieltää itsensä ennen kaikkea opettajaksi. Hänen päätoiminen työnsä on äidinkielen opettaminen lukiolaisille.
Kirjoittamista hän kuvaa enemmänkin mukavaksi harrastukseksi. Häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että lainanlyhennyksen maksaminen riippuisi siitä, miten hyvää tekstiä hän saa aikaiseksi.
– Ajatus siitä, että myykö kirjat tarpeeksi tai saanko apurahan, tuntuisi pelottavalta. Minusta ei ole siihen.
Siksi Kinnunen on pysynyt opettajan työssään. Hän kokee itsensä nimenomaan opettajaksi.
Romaaniin tuli paljon omakohtaisuutta
Tällä kertaa päätyö pääsi myös romaaniin, sillä Pimeät kuut -romaanin päähenkilö on opettaja. Kinnusen romaani sijoittuu jälleen historiaan, 1940-luvulle, mutta mukana on paljon omakohtaisuutta.
Voisi jopa kiittää työuupumusta siitä, että romaanista tuli sellainen kuin tuli.
– Kirjaan tuli paljon sitä omaa väsymystä. Hirvittävän paljon, Kinnunen huokaa.
Kirjan päähenkilö Elna Suorajärvi on iäkäs opettaja, joka päätyy opettamaan pieneen kyläkouluun pohjoiseen, lähelle Neuvostoliiton rajaa. Sotien jälkeen olot ovat kurjat ja kaikesta on pulaa. Koulukin on jonkinlainen kurjistettu versio oikeasta kansakoulusta. Elna joutuu yksin opettamaan 1. – 6. -luokkalaisia.
Tehtävä on lähes mahdoton. Elna uupuu ja on epätoivoinen. Hän tuntee, ettei selviä.
– Kirjassa on hyvin omakohtaista juuri tuo oman ammattitaidon epäily.
Kinnunen on itse opettanut äidinkieltä 23 vuotta. Oman uupumuksen myötä hänkin yhtäkkiä tunsi, ettei enää osaakaan opettaa.
– Kummastelin, että minne osaaminen on minusta valunut. Ennen tunsin olevani ihan kohtuullisen hyvä opettaja.
Romaanissa sivutaan myös monia opettajan työhön liittyviä oletuksia. Kuten sitä, pitääkö opettajan pitää lapsista ollakseen hyvä opettaja. Elna ei selvästikään rakasta lapsia, mutta on kuitenkin taitava opettaja.
Yksi romaanin aiheista on kutsumus – sillä sellaisena opettajan työtä pidetään. Yhä edelleen.
Kirjassa vanhemmat ja kyläläiset olettavat, että Elna jotenkin "taikoo" lapset lukemaan ja laskemaan, vaikka oppikirjoja ei ole ja muutkin tarvikkeet puuttuvat.
Kinnusen mukaan opettajan ammattiin liittyy paljon vanhanaikaisia käsityksiä ja suorastaan mystifiointia.
– Esimerkiksi korona-ajan etäopetuksen jälkeen puhuttiin paljon, miten oppilaiden elämä solahtaa taas raiteilleen, kun he pääsevät kouluun. Ajatellaan, että koulussa tapahtuu kaikenlaista hyvää vähän niin kuin itsekseen. Ihmiset eivät näe sitä, että jonkun, eli opettajan, pitää todella tehdä ne asiat siellä.
Haaveet dramaturgin urasta jäivät
Kinnusesta tuli opettaja sattumalta. Hänellä ei ollut lapsuudesta kumpuavaa kutsumusta.
– Minusta piti tulla dramaturgi. Pääsinkin viimeiseen vaiheeseen Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ja päädyin ensimmäiselle varasijalle. Silloin harmitti aika paljon.
Jotain tehdäkseen Kinnunen päätti hakea opiskelemaan suomen kieltä, sillä hän oli aina lukenut paljon ja tykännyt kirjoittamisesta. Opiskelupaikaksi valikoitui Turku ja sillä tiellä hän on yhä. Kuusamossa kasvanut Kinnunen on ollut nyt 30 vuotta turkulainen.
Suomen kielen opinnot sivuaineineen tuntuivatkin niin mukavilta, ettei Kinnunen enää haikaillut Teatterikorkeakouluun.
Järkevänä ihmisenä Kinnunen halusi hankkia itselleen selkeän ammatin, joten hän päätti suunnata opettajaksi. Ensin päätös tuntui suurelta virheeltä, mutta päästyään harjoitteluun hänen silmänsä avautuivat.
– Koulu oli täynnä aktiivisia oppilaita, jotka esittivät tarkentavia kysymyksiä ja haastoivat minua. Se oli mahtavaa.
Kirjailijan ura alkoi "pilapuhelusta"
Myös kirjoittaminen tuli Kinnusen elämään sattumalta. Siitäkään hän ei ollut haaveillut.
Vuonna 2012 Kinnunen meni hetken mielijohteesta työväenopiston novellikurssille. Hän ei enää muista miksi.
– Ehkä minulla oli tylsää tuolloin.
Kurssin jälkeen Kinnunen oli hävittämässä tekstejään, mutta päätti kuitenkin näyttää niitä ystävälleen, kirjailija Joni Pyysalolle.
– Aikaa kului ja Jonista ei kuulunut mitään. Ajattelin, että taisivat olla aika surkeita tekstejä.
Sitten soi puhelin. Siellä oli WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson.
– Luulin, että se on joku järjestetty pilapuhelu. Nauroin ja haistattelin Anna-Riikalle. Kesti aika kauan, ennen kuin hän sai vakuutettua minut, että on oikeasti kustantaja.
Pyysalo oli lähettänyt tekstit WSOY:lle, ja siellä oli innostuttu niistä heti.
Kustantajan puhelusta alkoi Kinnusen sivutoiminen ura kirjailijana.
Lukiossa on itkuisia ja uupuneita opiskelijoita
Kinnusen ura ja elämä ovat muotoutuneet enemmän tai vähemmän sattuman, kokeilun ja jopa hetkittäisen haahuilun kautta.
Kirjailija miettii, että nykyään tyhjäkäynti ja sattumanvaraisuus tuntuvat olevan kiellettyjä nuorilta. Heidän on oltava päämäärätietoisia, itseohjautuvia ja tehokkaita.
Tuloksena on uupuneita lukiolaisia ja opiskelijoita, joista saamme lukea mediasta.
Kinnunen näkee saman päivittäin työssään.
– Se on ihan hirveää. Ei ole kiinni siitä, että hullut opettajat vaatisivat liikaa, vaan opetussuunnitelma on kasattu aivan liian raskaaksi.
Viime vuosina ylioppilaskirjoitusten merkitystä on lisätty opiskelupaikkaa haettaessa. Myös matematiikan painoarvoa on kasvatettu, vaikka alalla ei tarvitsisikaan laskupäätä, vaan aivan muita taitoja.
– Lukioissa pakertaa nyt pitkää matematiikkaa sellaiset, joilla ei ole kiinnostusta tai kykyä siihen. Se on opiskelijalle hyvin turhauttavaa.
Kinnusen mukaan nuoriin suhtaudutaan nykyään vain yhteiskunnan resurssina. Heidät halutaan nopeasti työmarkkinoille ja maksamaan veroja eläkkeitä varten.
– Ei voi olla näin, että lukiossa on itkuisia opiskelijoita ja liian monien lukiokokemus on se, etteivät he pärjää. Jos nuoret murskataan jo lukiossa, miten he jaksavat koko elämän?
Opettajat ovat liian kilttejä
Kinnunen on harmissaan nuorten puolesta, mutta myös opettajien. Hän ei ole ainut uupunut opettaja. Ammatinvaihtajia löytyy yhä enemmän.
– Nyt on luotu sellainen oppilaitos, joka luo pahaa oloa sekä opettajille ja oppilaille, Kinnunen täräyttää.
Hän myöntää, että vikaa on myös opettajissa. He ovat liian kilttejä.
Koululaitos on käynyt läpi radikaaleja muutoksia nopeassa tahdissa, ja opettajien työnkuva on muuttunut paljon. Viime kevään lakko toi pientä palkanlisää, mutta valtava työmäärä ei ole kadonnut. Eikä Kinnusen kaipaamia lisätunteja vuorokauteen ole edelleenkään ilmaantunut. Päinvastoin – vaatimukset opettajia kohtaan vain kasvavat.
– Opettajat on kyllä sellainen lullukkalauma! Mitä tahansa sanotaan tai pyydetään, niin tehdään kiltisti, Kinnunen puuskahtaa.
Syyslukukausi on jo täydessä vauhdissa ja syksyn ylioppilaskirjoitukset häämöttävät näköpiirissä. Kinnusen aikataulu on tiukka, sillä tiedossa on kirjoitusten valvontavuoroja muun opetuksen lisäksi.
Mutta millä konstein Kinnunen sitten selätti uupumuksensa ja uskalsi palata töihin?
– En millään. Uupumus ei ole mennyt minnekään. Tässä ollaan töissä ja katsotaan, mitä tapahtuu.
Voit keskustella artikkelista 12.9. kello 23:een asti.
Lue lisää: