Hyppää sisältöön

Roope Lipastin kolumni: Asiakas on aina väärässä

Kun laturi ei kuulu kännykkäpaketin hintaan, ollaan menty liian pitkälle, kirjoittaa Roope Lipasti.

Roope LipastiKirjailija

Ostin uuden kännykän. Se odotti kaapissa kuukauden päivät, koska vanha toimi vielä mitenkuten, enkä suurin surminkaan tahtonut ryhtyä urakkaan, joka uuden käyttöönotossa on. Aiemmin piti muistaa ottaa vanhasta kännykästä puhelinnumerot, mutta nykyään on sitten myös kaikki sovellukset pankista askelmittariin, whatsuppiin, vatupassiin ja moottorisahaan.

Salasanojen kriteerit tiukentuvat koko ajan niin että nykyään niissä pitää olla pieniä ja isoja kirjaimia, numeroita, erikoismerkkejä, satanistisia riittejä, salakoodeja ja isoäidin tyttönimi väärin päin verellä kirjoitettuna. 

Ei siinä muuten mitään, mutta suuri osa sovelluksista vaatii käyttäjätunnusta ja salasanaa, kun ne lataa uudelle kännykälle. Eikä sellaisia tietenkään muista, etenkään kun salasanojen kriteerit tiukentuvat koko ajan niin että nykyään niissä pitää olla pieniä ja isoja kirjaimia, numeroita, erikoismerkkejä, satanistisia riittejä, salakoodeja ja isoäidin tyttönimi väärin päin verellä kirjoitettuna.

Lopulta vanha känny kuitenkin kuoli ja oli ryhdyttävä toimeen. Koko ilta siinä meni, mutta sain suurin piirtein kaiken kuntoon. Oma hankaluutensa oli, kun oli pakko vaihtaa uuteen kännykkämerkkiin, sillä rakastamaani kiinalaiseen Huaweihin ei saa enää Play-kaupasta sovelluksia, koska yhdysvaltalaiset epäilevät, että kännykkä saattaa vakoilla käyttäjäänsä – ah, the irony.

Kun ostin sitä kännykkää, olin jo kassalla, kun myyjä kysyi: ”Tarvitsetko tähän laturia?”.

Häh? Tietenkin tarvitsen. Kai se nyt kuuluu kauppaan! No ei kuulunut. Perusteluna oli, että Applella näin on tehty jo vuosia.

Lisäksi siellä kaupassa homma oli järjestetty niin, että myyjän kyllä löysi nopeasti ja hän ikään kuin ”myi” tuotteen, mutta sen jälkeen piti mennä jonottamaan, että ihan faktisesti sai ostoksensa. Siinä vaiheessa olikin sitten jo myöhäistä kääntyä ja huutaa että pitäkää kännykkänne, tänne en tule enää koskaan. Sitä paitsi tulen tietenkin, koska kaikki kaupat ovat samanlaisia.

Siinä on samaa kuin puhelinoperaattoreissa, jotka muodostavat eräänlaisen kartellin. Eivät välttämättä hintojen suhteen mutta niin, että jokainen on ihan syvältä ja jokaisen haluaisi talloa katuojaan, mutta se ei auta koska ne kaikki ovat samanlaisia ja jonkun ”palvelua” on pakko käyttää.

Ja kun nyt marinan alkuun päästiin, niin meidän pitää puhua polkupyöristä! Ostin viime kesänä kalliin hienon pyörän ja kassalla myyjä tiedusteli, haluanko siihen seisontatuen ja tarvitsenko lukkoa. No tietty haluan ja tarvitsen, koska ne kuuluvat pyörään! Seuraavaksi askel on varmaan kysyä, haluanko pyörääni kaksi sellaista ympyränmuotoista pyörivää juttua.

Kerran ostin pöytäsirkkelin joka piti kasata ihan alusta saakka – siinä oli satoja osia ja voitte uskoa, että pelotti laittaa se ensimmäisen kerran päälle. 

Samaa on tietenkin siinä, että ”iso” olut ei enää pitkiin aikoihin ole ollut iso, vaan 0,4 litraa. Toisessa suunnassa taas ei ole järkevän kokoisia pakkauksia, vaan on ostettava ylisuuria määriä, koska sillä keinoin kauppias saa ostettua isomman purjeveneen.

Grillit ja huonekalut on joutunut vuosikausia kokoamaan itse. Kerran ostin pöytäsirkkelin joka piti kasata ihan alusta saakka – siinä oli satoja osia ja voitte uskoa, että pelotti laittaa se ensimmäisen kerran päälle.

Tätä kaikkea kutsutaan palveluksi, mutta se on itse asiassa kaikkea muuta. Se on rahastusta sekä asiakkaan ajan halveksimista.

Joskus tapahtuu pientä edistystäkin. Äskettäin huomasin, että tennispallopakkauksen muovikannesta oli leikattu keskiosa pois, koska riittää, että siinä on reunoilla muovia sen verran, että pallot pysyvät purkissa. Se oli aidosti win-win: luonto kiittää, valmistuskustannukset vähenevät, loppukäyttäjälle asia on yhdentekevä.

Jauhelihapakkaukset ovat nykyään pehmeää muovia, mikä luultavasti on ympäristöystävällisempää ja roska menee joka tapauksessa pienempään tilaan. Jälleen: kustannuksissa säästetään, eikä loppukäyttäjää vaivata.

Mutta jos jauhelihavalmistaja ottaisi mallia kännykkävalmistajista, pitäisi maksaa enemmän siitä, jos haluaa sen jauhelihansa jauhettuna. Tai tennispallovalmistajalle maksettaisiin jos haluaa, että pallot ovat pyöreitä.

Taustalla on tietenkin äärimmäinen tehokkuusajattelu sekä voiton maksimointi: Mistä ikinä voidaan nipistää, sieltä nipistetään. Mitä ikinä voidaan asiakas laittaa tekemään, laitetaan.

Itselleni tuosta kaikesta tulee vastareaktio, enkä halua nykyään ostaa yhtään mitään. Ja kun nyt joskus kuitenkin on pakko ostaa – vaikka se kännykkä – niin ostan vasta viimeisessä hädässä ja happamin naamoin. Siitäs saatte, senkin liika-ahneet kapitalistit.

Voisiko olla mahdollista, että suuretkin yritykset vielä joskus palaisivat aitoon asiakaspalveluun? Sellaiseen, jonka ensisijaisena tavoitteena ei olisi ryöstää asiakasta, vaan auttaa? Maksaisimmeko me sellaisesta? Mallia voisi ottaa pienistä putiikeista. Putkiliikkeessä kävi näin: en tarkkaan tiennyt miten ja millaiseen putki piti vaihtaa, joten myyjä selitti kädestä pitäen – minkä jälkeen myi sen 15 euron osan. Sinne menen tästä lähin aina, ihan riippumatta siitä mitä pitää ostaa.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on kirjailija ja surkea kuluttaja.

Kolumnista voi keskustella 14.9. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle