Hyppää sisältöön
Mielipide
Normaalius

Asta Lepän kolumni: On syy siihen, miksi mielenterveyden julkiset palvelut ovat kriisissä

Mielenterveyden julkinen palvelujärjestelmä on syvässä kriisissä, hoitojonot ovat järjettömät ja ihmisiä makaa jo osastojen käytävillä. Mistä tämä johtuu, kysyy Leppä.

Melkein jokainen meistä masentuu, ahdistuu, uupuu tai jopa traumatisoituu. On arvioitu, että 60-85 prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana jonkinasteisen mielenterveyden häiriön.

Se on aikamoinen määrä.

Mutta jos häiriöitä on näin monella, miksi niitä pidetään yhä häpeällisinä tai ainakin poikkeavina?

Eikö tällainen suhtautumistapa pikemminkin lisää ihmisen psyykkistä kuormaa kuin helpota sitä?

Tällaisten lukujen valossa ei ole ihme, miksi julkisen hoitojärjestelmän tilanne on mikä on. Esimerkiksi joillakin nuorten psykiatrisilla poliklinikoilla on jouduttu ottamaan lattiat ja käytävät käyttöön (siirryt toiseen palveluun), koska potilashuoneet ovat olleet niin täynnä.

Työkyvyttömyysjaksot mielenterveyssyistä (siirryt toiseen palveluun) ovat kääntyneet taas uuteen nousuun. Niin ikään terapeuteista on huutava pula (siirryt toiseen palveluun) ja jonot venyvät venymistään.

Mielenterveyden professori Anna Keski-Rahkonen huomauttaa podcastissani Surujen Suomi, että julkisen puolen mielenterveyspalvelut perustuvat yhä vanhaan järjestelmään, joka hoiti vain pientä, vakavia mielenhäiriöitä sairastavien potilasryhmää. Mutta ajat ovat muuttuneet.

Ennen muuta muuttuneet ovat normaaliuden ja terveyden käsitteet. Ihmiset myös ajattelevat aivan toisella tavalla itsestään ja muista kuin aikoinaan – mikä puolestaan johtuu psykologian ja psykiatrian ennennäkemättömästä voittokulusta viimeisten runsaan sadan vuoden aikana.

Ennen ihmiset eivät puhuneet itsestään ja toisistaan käyttäen vaikkapa sellaisia termejä kuten alitajunta, itsetunto tai äitisuhde.

Tämä on tavallaan hyväkin asia, sillä arkinen puhe auttaa stigman vähentämisessä.

Vuosien myötä psykiatrian ja psykologian rooli on kasvanut kasvamistaanja muuttanut ihmisten ajattelua mielenterveydestä. Yhdessä nuo tieteet ovat antaneet käsitteet ahdistaville, epämääräisille oireille, emansipoineet ja auttaneet miljoonia parempaan elämään.

Ihmiset ovat saaneet diagnooseja, jotka ovat olleet valtava helpotus, mutta myös diagnooseja, joita eivät ole niin halunneet.

Psykologia on määrittänyt yhä pikkupiirteisemmin sen, millaiset tunteet ja olotilat ovat “normaaleja”.

Lääketieteellisen hoidon rinnalle syntyikin liiketoimintaa, josta kehkeytyi miljardiluokan bisnes (siirryt toiseen palveluun) – osin siksi, ettei virallista apua riittänyt kaikille, osin siksi, että oireita hävettiin ja peiteltiin. Kuitenkin juuri tästä suunnasta tuntui löytyvän avaimia siihen, miksi elämä tuntui niin ahdistavalta.

Näin kehittyi self-help, itseapu, joka jo nimenä viestitti, mistä päästä mielenterveyden häiriöitä alettiin useimmiten tulkita ja hoitaa.

Ihmisestä, yksilöstä käsin (siirryt toiseen palveluun).

Vaikka yhteiskunnallisen ilmapiirin väitetään olevanparaikaa suvaitsevainen ja erilaisuuteen kannustava, ilmassa leijuu myös tavaton määrä ableismia, toisin sanoen syrjintää fyysisen, psyykkisen tai neurologisen poikkeavuuden vuoksi.

Itsestäni kuitenkin tuntuu, että osa mielenterveyden häiriöistä onkin reagointia rikkinäiseen ympäristöön ja maailman järjettömyyksiin, ei suinkaan yksilön sisäsyntyistä heikkoutta.

Ihmisiä kilpailutetaan toisiaan vastaan, ja kulutusteollisuushan suorastaan elää kroonisista huonommuuden ja riittämättömyyden tunteista. Tämä konkretisoituu usein terveysvaivoiksi, toimeentulo- ja työhuoliksi, jotka murtavat hiljaa itse kutakin. Esimerkiksi masennus ja köyhyys kytkeytyvät toisiinsa puolin ja toisin.

En missään nimessä halua antaa vaikutelmaa, että vähättelisin ihmisten tuskaa. On täysin selvää, että sen lievittämiseen on saatava apua.

Oma kysymyksensä silti on, miten ja millaista apua. Jos hurjin arvio on totta ja 85 prosenttia ihmisistä tosiaan kokee elämänsä aikana jonkinasteisen mielenterveyshäiriön, hoitojärjestelmän pitäisi olla tyystin toisenlainen.

Tällä hetkellä systeemi on kuin vanha, murtumaisillaan oleva pato, joka vuotaa joka puolelta. Eikä kukaan ehdi paikkaamaan vuotokohtia.

“Entä jos normalisoisimme mielenterveyden?” kysyy professori Anna Keski-Rahkonen Surujen Suomi -podcastissa. Hänen mielestään hoitojärjestelmä voisi muistuttaa neuvoloiden kaltaista kaikki kansalaiset kattavaa järjestelmää, jossa ihmisen viallisuus ei enää toimisi hoitotyön lähtökohtana. Lähtökohtana olisi häiriöiden yleisyys ja normaalius.

Sillä loppujen lopuksihan yksikään ihminen ei ole koskaan täysin ehyt.

Ja jotkut meistä ovat aika ajoin pahastikin rikki.

Asta Leppä

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, joka on sairastanut muun muassa keskivaikeaa masennusta ja viisitoista vuotta kestäneen anoreksian.

Kolumnista voi keskustella 27.9. klo 23.00 saakka.

Mielenterveyttä käsittelevä podcast Asta Leppä ja Surujen Suomi 26.9 alkaen Yle Areenassa.

Suosittelemme sinulle