Hyppää sisältöön

Laura Hallamaan kolumni: Englanti, tuo pelottava valtakieli

Ensin englannin puhumista hävettiin, nyt sen ylivaltaa kauhistellaan. Ainakin yksi asia on varma: englanti on suomalaisille vakava asia, kirjoittaa Hallamaa.

Laura Haallamaa / kolumnisti / Pasila 20.02.2019
Laura HallamaaVapaa toimittaja

Kyllä sydämessä läikähti, kun aidot amerikkalaiset kehuivat.

Istuimme teksasilaisten matkaajien kanssa aamukahvipöydässä juttelemassa. He ihmettelivät aksenttiamme. Heidän korviinsa englantimme kuulosti aivan Harry Potter -elokuvien kieleltä.

Olimme vallan iloisia. Amerikkalaisten mielestä meillä olikin eurooppalainen, hienostunut aksentti, eikä mikään rally English!

Maailmalle lähtenyttä suomalaista ei voi paremmalla kehulla helliä, sillä emme tosiaan ole englannin taitomme kanssa mitenkään sujut.

Olemme kansa, jolla on ällistyttävän hyvä englannin kielen taito siihen nähden, miten moni häpeää tai pelkää käyttää sitä.

Suomalaiset ovat maailman mittapuulla loistavia englannin puhujia. Kansainvälisessä kielitaitovertailussa Suomi on ollut jo useampana vuonna kärkikahinoissa.

Tosin sijoituksissa on tultu hiukan alas huippuvuosista. Vuonna 2020 olimme kolmanneksi parhaita, uudempien tilastojen mukaan yhdeksänneksi parhaita.

Olemme kansa, jolla on ällistyttävän hyvä englannin kielen taito siihen nähden, miten moni häpeää tai pelkää käyttää sitä.

Suomalaisten suhde englannin kieleen on pitkään ollut omaa osaamista vähättelevä. Väärin puhuminen hävettää. Sanoja ei saa mieleensä. Ja sitten on vielä se aksentti. Puheesta kun kuulee, että ei ole natiivi.

Tankeroa ja rallienglantia, sellaiseksi suomalaista tönkköä englannin ääntämistä on historian saatossa kuvailtu. Voi sitä myötähäpeää, kun formulakuski lausuu tiedotustilaisuudessa kökösti. Tai ministeri yrittää saada sanomansa läpi, mutta kuulostaa juuri niin juntilta kuin odottaa saattaa.

Mutta on Suomessa saatu aikaiseksi uutisotsikoita myös siitä, kun ministeri osasikin ääntää kuin ehta britti. Ihastuttavaa.

Kaikesta päätellen englanti on meille suomalaisille vakava asia.

Jyrkästä arvostelusta huomaa, että emme juuri kuule arjessa muiden kuin brittien ja amerikkalaisten englantia. Espanjalaisilla, saksalaisilla ja intialaisilla on kaikilla englantia puhuessaan aksentti. Joillakin aika paljon tuhdimpi kuin meidän suomalaisten.

Pikkuhiljaa maailman avautuessa on alkanut tuntua siltä, että rallienglantihäpeästä on päästy yli. Nyt kun englanti luikertelee brändien nimiin ja anglismeina puheeseen, on herännyt uusia huolia.

Kun englanti jyrää, muiden kielten osaaminen kärsii. Kieliasiantuntijat ja työnantajat ovat huolissaan. Miten käy saksan, venäjän, ranskan, espanjan ja kiinan? Niiden osaajia työmarkkinoilla tarvittaisiin.

Samaan aikaan vieraiden kielten opiskelu peruskouluissa ja lukioissa on laskenut. Joko opiskelijat eivät koe muita kieliä tarpeellisiksi tai sitten opetusta ei ole tarjolla.

Ajatus pelkällä englannilla pärjäämisestä kuulostaa kapeakatseiselta. Kieli on avain kulttuuriin. Mitä enemmän kieliä osaa, sitä enemmän avaimia on hallussa. Yhden kielen varassa tasapainoilu kaventaa maailmankuvaamme ja saa meidät kiinnostumaan enemmän englanninkielisestä maailmasta kuin muusta maailmasta.

Kyllähän sivistyneen ihmisen olisi hyvä osata liuta muitakin kieliä.

Mutta arjen karu totuus on, että englannilla tosiaan pärjää pitkälle, kunhan vain suunsa uskaltaa avata. Eikä sekään oikein riitä kielitaidoksi, että on joskus opiskellut harvinaisempaa kieltä. On aivan sama osata swahilia, jos ei koskaan pääse käyttämään sitä.

Harvinaisempia kieliä joutuu harjoittamaan ja ylläpitämään paljon aktiivisemmin kuin englantia.

Englannin ylivaltaa kauhistellessa unohtuu, mitä kaikkea tuo yleiskieli on mahdollistanut. Meillä on edes yksi kieli, jolla kurotella viestimään toisten kansojen kanssa.

Olen oikeastaan todella huolissani vain siitä, jyrääkö englanti suomen.

Ne kielitaidon puutteesta jauhavat suuryrityksetkin ovat jo ajat sitten muuttaneet sloganinsa ja työntekijöidensä tittelit englanniksi.

Ihan kaikkeen englanti ei taivu. Tahdon tulevaisuudessakin asioida kotimaassani äidinkielelläni ja nauttia suomen kielen iloista.

Toisin kuin englannilla, meidän kielellämme ei ole kummoista sijaa maailman opetusohjelmassa. Olemme yksin vastuussa kielemme elosta.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on turkulainen vapaa toimittaja, joka oppi käyttämään sanaa ”please” vasta vaihtokeväänään 23-vuotiaana.

Kolumnista voi keskustella 14.10. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme