Hyppää sisältöön

Oman lapsen kuoleman kanssa oppii elämään, lääkeriippuvuudesta pääsee eroon – valokuvanäyttely muistuttaa, että kaikesta voi toipua

Elämän ankarista käänteistä voi selvitä. Näin on tapahtunut yhdelletoista ihmiselle, joiden kuvat todistavat toivosta Minun tarinani -näyttelyssä Raumalla.

Raumalaiset Teemu Laulajainen, Minna Kopra ja Heidi Lehtonen ovat mukana selviytymisestä kertovassa valokuvanäyttelyssä. Kuva: Soila Ojanen / Yle

Aina on toivoa.

Se on kantava ajatus Raumalla avatussa Minun tarinani – kuvia ja runoja selviytymisestä -näyttelyssä, jossa jokaisen selviytyjän valopilkuista on kirjoitettu myös runo.

– Surullisia elämän tarinoita kerrotaan jatkuvasti – etenkin nyt. Tiedän kuitenkin myös paljon hienoja selviytymistarinoita. Haluan näyttää, että aina on toivoa, kertoo näyttelyn ideoinut Pia Erake.

Näyttely kertoo selviytymisestä ja toivosta. Muotokuvat on kuvannut Pia Erake. Kuva: Pia Erake

Kuvaaja Pia Eraken työryhmässä runoilijana on Heidi Lehtonen. Muotokuvien lisäksi näyttelyssä on Aleksi Kumpulan valokuvia, joissa hän tutkii selviytymistä yleisenä ilmiönä. Näyttely on esillä Taideraumassa lokakuun loppuun asti.

Antaa tarinoiden puhua.

Elämä jatkuu ensin pieninä hetkinä

Näyttelyyn kuvatun Minna Kopran tarina on onnettomuus. Perheen kodin täydellisesti tuhonneessa tulipalossa kuoli 16-vuotias tytär Minttu.

Ei sellaisesta voi koskaan ihan kokonaan selvitä.

– Jopa tällaisten asioiden kanssa pitää pikku hiljaa oppia elämään. Ensin hetki hetkeltä, sitten entistä pidempi jakso kerrallaan.

Minna Kopra uskoo, että kun aika koittaa, hän kohtaa jälleen tyttärensä. Kuva: Soila Ojanen

Palataan ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin. Kopra lähti miehensä kanssa käymään postissa lokakuisena maanantaina 2014.

He eivät ehtineet edes perille, kun saivat kotiin jääneeltä tyttäreltään järkyttyneen Facetime-puhelun.

– Facetime-puhelu oli viimeinen kerta, kun näin Mintun elossa.

Vanhemmat palasivat ja yrittivät pelastaa lapsensa ennen palokunnan tuloa. Myöhemmin selvisi, että palo oli syttynyt ulko-oven lähellä olevassa sähkökaapissa. Tytär jäi loukkuun, kun talon ulko-ovesta ei päässyt ulos.

Lohtuun ei tarvita edes sanoja

Onnettomuuden jälkeisestä ajasta Minna Kopran on vaikea muistaa asioita loogisessa järjestyksessä.

– Muutimme vanhempieni luo Mintun pikkusiskojen kanssa. Esikoinen oli jo muuttanut opiskelemaan.

Ihmisten apu oli korvaamatonta. Tuntemattomienkin. Vahvistui usko siihen, että ihmiset välittävät lähimmäisestään.

– On hienoa, ettei surevaa perhettä vältellä, vaan heidät uskalletaan kohdata. Aina ei tarvitsisi edes muotoilla niitä sanoja, Minna Kopra sanoo.

Hänen lääkkeensä toipumiseen on ollut oma perhe – puoliso ja lapset – sekä ystävät ja omat vanhemmat.

– Nyt voimme jo muistella Minttua iloisesti. Mitä hän olisi tehnyt tässä tilanteessa? Hän kulkee yhä perheemme mukana päivittäin, vaikka tulipalosta on lähes kahdeksan vuotta.

Itkukin tulee, mutta se ei vie enää syviin syövereihin.

Toivo on löytynyt.

Lääkkeistä pääsee irti

Yhdessä näyttelykuvassa Teemu Laulajainen heittää kuvaajaa kohti lääketabletteja. 18 vuotta psyykelääkkeiden syöntiä on ollut kova kuuri.

Sitten Laulajainen päätti, että nyt saa riittää. Hän on ollut ilman lääkkeitä lähes kaksi vuotta. Vieroitus kesti puolitoista vuotta. Se ei ollut helppoa.

Miksi halusit lopettaa lääkityksesi?

– Pitkäaikaisen käytön ongelmat pahentuvat ikääntymisen ja käyttövuosien takia. Alkaa kertyä sivuoireita, hän kertoo.

Ne voivat olla pakkoliikkeitä, kognitiivisten toimintojen heikentymistä ja muistihäiriöitä. Oli tehtävä jotain. Laulajaisen mukaan ongelmana oli, ettei kunnollisia ohjeita saanut. Hänen apunaan lopettamisessa oli terapeutti, mutta lääkäreiltä saadut ohjeet eivät toimineet.

– Ensin vieroitusoireet olivat liian pahoja. Epäonnistuin, hän myöntää.

Välillä tuntui kuin muurahaiset olisivat kulkeneet ihon sisäpuolella. Näin Teemu Laulajainen kuvaa vieroitusoireitaan. Kuva: Soila Ojanen / Yle

Laulajaisen kuvaamien vieroitusoireiden kirjo kuulostaa kammottavalta. Päänsäryn ja unettomuuden lisäksi seuraksi tulivat tinnitus, aivosähköiskut, sydämentykytykset, lihassärky ja kauhukohtaukset.

– Kauhukohtaukset olivat pysyvä olotila, joka kesti päiviä.

Vertaistukea saa ja antaa

Lopulta Teemu Laulajainen sai avun muualta kuin perinteisen lääketieteen edustajilta, netistä.

Verkosta löytyi samassa tilanteessa olevia ihmisiä, jotka neuvoivat, miten lääkitys kannattaa purkaa. Asteittain ja vieläkin hitaammin kuin lääkärin neuvo oli.

– Vertaistuen löytyminen oli uskomattoman hienoa.

Laulajaisen tausta-avun lista on pitkä: luontokävelyt, seurustelusuhde, liikunta, taide ja terveellinen elämä.

– Ja tieto siitä, että muutkin ovat selviytyneet. Nyt voin itsekin kannustaa muita, että tämä onnistuu. Nykyään nukunkin ilman lääkitystä.

Mieluummin avunpyyntö kuin sinnittelyä

Miten sanoittaa selviytymistä? Sitä mietti Heidi Lehtonen, joka on kirjoittanut runot näyttelyyn kuvattujen ihmisten muotokuviin. Erityisesti hän on ihmisten tarinoista oppinut sen, ettei elämänhallinta ole mitenkään tarkkarajaista.

Runo kertoo tiiviisti tunteista. Heidi Lehtonen kirjoitti runot näyttelyyn kuvattujen haastattelujen perusteella. Kuva: Soila Ojanen / Yle

Milloin selviytyminen loppuu, mistä se alkaa?

– Esimerkiksi työkyvyn väripaletissa on paljon enemmän vivahteita kuin musta ja valkoinen.

Hän tunnistaa itsekin väsymisen kuormittavissa elämäntilanteissa.

Runot toivat myös kysymyksen, miten sitkeästi pitää sinnitellä, kun ongelmiin voisi saada apua jo ajoissa. Joskus voi myöntää olevansa heikko, ammattilaisten antama tuki voi olla korvaamatonta. Sisu voi ollakin mahdollisuuden sijaan uhka.

Avun pyytäminen ei ole häpeä. Se tuo toivoa.

Suosittelemme sinulle