Hyppää sisältöön

Emilia Uljaan kolumni: Puoluepoliittinen sitoutumiskammo, räyhääminen ja muita syitä miksi nuoret eivät lähde puoluepolitiikkaan

Tuhannet nuoret toimivat opiskelijapolitiikassa ja nuorisovaltuustoissa. Kun niiden jälkeen pitäisi harkita politiikassa jatkamista, into sammuu. Miksi näin on, Emilia Uljas pohtii kolumnissaan.

Minulta, kuten luultavasti jokaiselta yhteiskunnallisesti millään tavalla aktiiviselta nuorelta, kysytään säännöllisesti puoluekantaa. Olen vastannut, etten tiedä vielä – ja tätä monet ovat kummaksuneet. Jos nimittäin jossain vaiheessa elämää haluan pyrkiä kunnolla päätöksentekoon mukaan, se tuskin onnistuu sitoutumattomana – tarvitaan puoluekirja.

Puoluekannan valitseminen lienee keskeisimpiä syitä sille, miksi nuoret eivät lähde politiikkaan.Esimerkiksi vuoden 2021 kuntavaaleissa ehdolla olleista alle 30-vuotiaita oli vain 8,5 prosenttia (siirryt toiseen palveluun). Nykyisten kansanedustajienkin keski-ikä on 50 vuotta. Ja kuitenkin – opiskelijapolitiikassa ja nuorisovaltuustoissa toimii vuosittain tuhansia nuoria, jotka eivät jatka poliittista vaikuttamista sitä pidemmälle.

Miksi?

Koska opiskelijapolitiikan ja nuorisovaltuuston jälkeen poliittiseen vaikuttamiseen tarvitaan lähtökohtaisesti puolueen jäsenyys. Nuorisovaltuustotoimintahan on puoluepoliittisesti sitoutumatonta, ja ylioppilaskuntienkin edustajistojen jäsenistä 74 % on sitoutumattomien vaalilistoilta.

Nuoria hirvittää, että oman puolueen kanssa olisi oltava kaikesta samaa mieltä.

Kriittinen lukija voi tässä kohtaa parkaista: mutta Emilia, kyllähän puoluepolitiikan lisäksi löytyy monia vaikuttamisen tapoja! Totta. Mutta puoluepolitiikan ulkopuolinen vaikuttaminen on pitkälti lobbaamista. Jos haluaa itse olla päättävä taho, eikä vaan yrittää vaikuttaa päättävän tahon päätöksiin, täytyy lähes poikkeuksetta löytyä puoluekirja.

Miksi puoluekirjan hankkiminen on monelle nuorelle ongelma? Yksi syy lienee, että yhden puolueen arvoihin sitoutuminen tuntuu hankalalta. Nimitän tilannetta puoluepoliittiseksi sitoutumiskammoksi. Nuoria hirvittää, että oman puolueen kanssa olisi oltava kaikesta samaa mieltä. Puoluepolitiikassa kun on kyettävä edustamaan myös mielipiteitä, joita ei itse kannata.

No, puoluetta voi kriisin tullen toki vaihtaa. Mutta puolueesta toiseen hypänneitä “loikkareita” ei kovin montaa politiikasta löydy, eikä loikkaaminen ainakaan erityisesti edistä haaveita mahdollisesta poliittisesta urasta. Siispä sitoutuminen yhteen puolueeseen tuntuu hankalalta, ja lopulta ajatus poliittiseen päätöksentekoon mukaan lähtemisestä esimerkiksi nuorisovaltuustokokemuksen jälkeen unohtuu.

Puoluepolitiikassa on muutakin luotaantyöntävää. Vuonna 2020 Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen julkaisu Moreenimedia kirjoitti (siirryt toiseen palveluun)siitä, kuinka nuoria kyllä kiinnostaa politiikka, mutta moni ei halua lähteä mukaan polarisoituneena sanasotana pidettyyn puoluepolitiikkaan. Politiikka vaikuttaa räyhäämiseltä, etenkin jos sitä seuraa käyttämällä Twitteriä.

Myös puolueorganisaatiot voivat haiskahtaa myrkyllisille.

Kesäkuussa Helsingin Sanomat uutisoi (siirryt toiseen palveluun) kansanedustaja Wille Rydmaniin (Kok.) kohdistuvista väitteistä, joiden mukaan hän olisi käyttäytynyt ahdistavasti naisia kohtaan. Rydman kiisti jyrkästi väitteet ahdistavasta käytöksestä ja teki jutusta rikosilmoituksen.

Yksi juttuun haastatelluista naisista totesi, että epäasiallinen ja seksuaalissävytteinen käytös oli syy siihen, että hän lopetti nuorisopolitiikassa toimimisen. Muutama haastatelluista naisista ei ollut aiemmin tuonut epäkohtia esille, sillä heitä pelotti puhumisen vaikutukset omaan poliittiseen uraan.

Jutun jälkimainingeissa HS haastatteli myös muiden puolueiden nuorisopoliitikkoja. Heidän viestinsä oli, että häirintää esiintyy kaikissa puolueissa. (siirryt toiseen palveluun)

Epäkohtien esille tuomista hankaloittaa ajatus, että “omaa venettä ei kannata heiluttaa”.

Se, että suuri, rakenteellinen ongelma puolueissa nousi esiin vasta, kun toimittajat kiinnostuivat asiasta, ei kerro hyvää politiikasta. Minun silmiini näyttää siltä, että epäkohtien esille tuomista hankaloittaa ajatus, että “omaa venettä ei kannata heiluttaa”. Puolueen menestys voi määrätä pitkälti myös oman uran edistymistä, eikä puolueyhteisön sisällä kannata leimautua hankalaksi.

Jos olisi helppoja ja pehmoisen mukavia keinoja saada nuoret kiinnostumaan puoluepolitiikasta, ne olisi varmaankin keksitty jo. Yksi tärkeä keino on, että puolueet tarkastelevat kriittisesti omaa organisaatiotaan yhdenvertaisuuden ja avoimuuden silmin. Tässä ollaan onneksi jo viime vuosina askellettu eteenpäin. Ja sekin olisi hyvä ymmärtää, ettei nuorilla ole samalla tavalla verkostoja tai rahaa politiikkaan lähtemiseen kuin vanhemmilla ihmisillä.

Ehkä yllättävän pitkälle pääsee puhtaasti sillä, että nuoret vähättelyn sijaan otettaisiin tosissaan.

Emilia Uljas

Kirjoittaja kärsii puoluepoliittisesta sitoutumiskammosta.

Voit keskustella kolumnista 1.10. klo 23.00 asti.

Suosittelemme sinulle