Hyppää sisältöön
Mielipide
Monarkia

Joonas Konstigin kolumni: Suomelle kuningatar!

Suomellakin voisi hyvin olla oma kuningas tai kuningatar, kirjoittaa Konstig.

Kuningatar Elisabetin hautajaisseremonia valoi minuun uskoa ihmiseen. Oli suurenmoista nähdä monimutkainen näytös täynnä kauneutta, yhteistyötä, perinnettä ja hillittyä aikuista tunnetta. Näytökseen osallistui tuhansia ihmisiä, ja joka ikinen osasi hoitaa hommansa. Myös sivulliset katsojat, tavalliset britit, jotka eivät olleet saaneet harjoitusta rooliinsa, käyttäytyivät luontaisen kauniisti.

Että ihminen pystyy tällaiseen. Eikö se ole suurta?

Jos emme enää pystyisi järjestämään tällaisia hautajaisia, emmekö olisi menettäneet jotakin, lajina?

Olen itse tällainen taskulämmin sosiaalidemokratian kasvatti, mutta kirjailijana tehtäväni on nähdä maailma toisten silmin. Niinpä kokeilen kirjoittaa Elisabetille muistopuheen, joka on samalla monarkian puolustuspuheenvuoro.

Monarkia puhuttelee ihmisiä ensinnäkin siksi, että se tarjoaa korvaamattoman jatkuvuuden tunteen. Youtubesta voi katsoa sekä kuningatar Victorian (1901) että Elisabetin isän Yrjö Kuudennen (1952) hautajaiset. Ne olivat aivan samanlaiset, mitä nyt ennen miehet olivat viiksekkäämpiä ja kiväärit vähemmän tulivoimaisia. Tällainen jatkuvuus todistaa sivilisaatiosta.

Sivilisaatio on rakennettu kivestä. Se on rakennettu kivestä konkreettisesti, sillä puu lahoaa ja palaa, mutta kivikatedraalit seisovat vielä tuhansia vuosia sen jälkeen kun Helsingin kehuttu keskustakirjasto Oodi on maan tasalla. Ja se on rakennettu kivisistä traditioista, jotka jatkuvat sukupolvesta toiseen ja luovat tuon tärkeän jatkuvuuden tunteen, että maailma, ennen meitä syntynyt, myös jälkehemme jää.

Hyvä traditio on kuin hyvä tarina sikäli, että kummassakaan ei tapahdu ihan mitä vaan: kaikella on perustelu ja merkitys. Yksilön ja trendien oikut eivät pääse horjuttamaan luottamusta kaiken merkitykseen ja uskoa siihen, että ihmiskunta pystyy torjumaan kaiken katoavaisuutta. Kuningattaren vaihtuminen lennosta kuninkaaksi vahvistaa uskoa paitsi tietysti monarkiaan itseensä, myös elämän ja oman kulttuurin jatkumiseen.

Demokratian voisi nähdä jatkuvana riitelynä, jossa johtajat haukkuvat hetken toisiaan ja sitten taas katoavat, niin nopeasti, ettei heidän nimiään oikein jaksa edes opiskella.

Demokratia tuntuu meille luontaiselta ja ainoalta oikealta, koska demokratia on kasvattanut ja opettanut meidät. Silti nykyisenkaltainen demokratia on nuorempi keksintö kuin perustuslaillinen monarkia, eikä sen kestävyydestä ole samaa historiallista näyttöä. Demokratian voisi nähdä jatkuvana riitelynä, jossa johtajat haukkuvat hetken toisiaan ja sitten taas katoavat, niin nopeasti, ettei heidän nimiään oikein jaksa edes opiskella. Elisabetin aikana Britanniassa työskenteli 15 pääministeriä; Suomessa laskujeni mukaan 41 hallitusta.

Kuningatar ei tietenkään hoida hallituksen tehtäviä, mutta kaiken tällaisen ylle hän luo jatkuvuuden ja harmonian tunteen.

Monarkia tarjoaa ihmiselle myös uuden ulottuvuuden elämään: katseen voi kohottaa katuojan sijasta ylös tähtiin. Monarkian juhlavuus voi ylevöittää meidätkin elämän tasapaksusta platkusta. The Crown -sarjassa vanha kuningataräiti ilmaisee asian nuorelle Elisabetille näin:

”Monarkia on Jumalan asettama pyhä tehtävä tehdä maailmasta sulokkaampi ja kunniakkaampi, antaa tavallisille ihmisille ihanne, jota kohti pyrkiä. Monarkin ylevyys kohottaa kansan arjen murheiden yläpuolelle.”

Mitä ihanteita kohti me nykyään pyrimme? Keitä meille tarjotaan esikuvaksi?

Elisabetin hautajaiset kuvasivat hänen eetostaan: velvollisuus ennen omia fiiliksiä ja haluja. Kuningattaren edustamat sulokkuus ja kunniallisuus, velvollisuus ja arvokkuus eivät oikein ole sanoja, jotka nykyjulkkiksiimme liittää. Kardashianit eivät ehkä edusta samaa sulokkuutta.

Kruunupää toisi kaiken elämän epävarmuuden ja arjen ainaisen tiistain keskelle sentään jotakin kirkasta, korkeaa ja graniittista.

Jos Saksan länsirintama olisi syksyllä 1918 kestänyt muutaman kuukauden pitempään, meille olisi ehditty tuoda Saksasta oma kuningas, Fredrik Kaarle. Nyt meillä on ollut korvikkeina Mannerheimit ja Kekkoset.

Oikea häpeilemättömästi siniverinen keulakuva sopisi kansallamme hienosti. Kruunupää toisi kaiken elämän epävarmuuden ja arjen ainaisen tiistain keskelle sentään jotakin kirkasta, korkeaa ja graniittista. Saunakaljojen jälkeen myöntäisimme, että on se kunkku kuitenkin hyvä jätkä. Olisimme ylpeitä hänestä ja samalla vähän ylpeämpiä itsestämmekin. Sillä lailla suomalaisen sopivasti.

Joonas Konstig

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, joka nyt asiaa ajateltuaan olisi valmis allekirjoittamaan adressin kuninkaan saamiseksi Suomelle. Miettikääpä miten sympaattista huomiota maamme sillä keräisi!

Kolumnista voi keskustella 29.9. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle