Hyppää sisältöön

Emilia Kujalan kolumni: Merkityksellinen työ on etuoikeutettujen kermapyllyjen luksusta

Vuorokaudessamme on sama määrä tunteja, mutta meillä ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia valita, mihin ne käytämme, kirjoittaa Kujala.

Emilia KujalaPsykoterapeutti ja sosiaalipsykologi

Kuulun siihen sukupolveen, jolle työ ei ole vain työtä, vaan jotain enemmän. Työssä toteutetaan itseä ja parannetaan maailmaa. Sen on tuotava sopivassa balanssissa iloa ja tuloa. Moni on valmis tinkimään leveästä tilipussista, jos pääsee tekemään sitä kuuluisaa omaa juttuaan.

2020-luvun työelämän taikasana on merkityksellinen työ. Siitä kohkaavat niin bisnessvalmentajat, psykologit kuin tutkijatkin. Eivätkä suotta. Työnsä merkitykselliseksi kokevat ovat tutkitusti (siirryt toiseen palveluun) paitsi tehokkaampia, sitoutuneempia ja luovempia, myös terveempiä ja onnellisempia.

Merkityksellisyyden kokemuksen syntyä edistävät tutkijoiden mukaan (siirryt toiseen palveluun) ainakin kolme asiaa. Työn on oltava itsessään palkitsevaa, sen on palveltava jotain suurempaa tarkoitusta tai yhteistä hyvää ja siinä on voitava toteuttaa itseään.

Voitaisiinko lanseerata ihan hyvän työn käsite?

Tässä ajassa tuntuu miltei rikolliselta, jos ei tavoittele unelmaduuniaan. Onko väärin, jos ei koe työtään merkitykselliseksi tai haluaa suhtautua työhön ihan vain työnä?

Minua pyydettiin taannoin erään ammattiliiton työhyvinvointipäiville puhumaan tästä teemasta. Yleisöni koostui keski-iältään viisissäkymmenissä olevista pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvista ihmisistä. Heitä motivaatiopuhe merkityksellisestä unelmaduunista ei juuri puhuttele.

Törmäsin taannoin somepäivitykseen, jossa kysyttiin, miksi pidämme itseämme tylsän työn vankeina. Mikä meitä estää lähtemästä pois, jo vaikka huomenna?

Jos olisin esittänyt tämän kysymyksen puheenvuorossani, olisin saanut osakseni hymähtelyä. Junantuoman millenniaalin silmissä vapaus valita näyttäytyy toisenlaisena kuin Pohjois-Savon perukoille vuosikymmeniä sitten asettuneen toimistotyöntekijän.

Kliseisen utopian mukaan nukkumiseen, työntekoon ja vapaa-aikaan on kuhunkin käytettävissä kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Työnteko haukkaa siis ajastamme kolmanneksen, keskimäärin 40 tuntia viikossa, 160 tuntia kuukaudessa ja 1920 tuntia vuodessa. Sanotaan, että kannattaa valita viisaasti, miten nuo tunnit käyttää. Juuri tuo sana valita minua tässä hiertääkin.

Valinnanvapautta korostamalla yksilöitä vastuutetaan siitä, että on valinnut työn, jossa ei ammattislangia lainatakseni kasva koko potentiaaliinsa tai voi hyvin.

Valinnanvapautta korostamalla ei myöskään korjata rakenteellisia ongelmia, jotka heikentävät työhyvinvointia ja lyhentävät työuria. 2020-luvun työelämässä jaksaminen ei ole kiinni vain yksilön kyvystä löytää arvojensa mukainen työ ja olla oman elämänsä pomo.

Olen alkanut epäillä, että paljon puhuttu merkityksellinen työ on kaltaisteni etuoikeutettujen kermapyllyjen luksusta. Meillä kaikilla on samat 24 tuntia vuorokaudessa. Meillä ei kuitenkaan ole yhdenvertaista mahdollisuutta valita miten ne käytämme.

Mietitään vaikkapa matalapalkkaisella alalla kolmivuorotyötä tekevää yksinhuoltajavanhempaa. En jaksa uskoa, että hänen elämäntilanteessaan toteutuu aito mahdollisuus valita toisin ja lähteä leveämmän tai merkityksellisemmän leivän perään. Entäpä hoitoalalla työskentelevä, joka irtisanoutuu, mutta työkkäri velvoittaa ottamaan vastaan tarjotun oman alan työn?

Keskustelin aiheesta tietokirjailija Aino-Mari Tuurin kanssa. Hänen mukaansa valinnanvapaus on paitsi luksusta, myös taakka, joka vaikeuttaa päätöksentekoa.

- Taustamme, sukumme, perheemme ja jopa asuinpaikkamme määräävät puolestamme aika monta valintaa. Ehkä sen ymmärtäminen voi lopulta helpottaa: Moni asia on valittu puolestamme, ja me emme ole yhtä kuin valintamme, Tuuri sanoo.

Työltä odotetaan nykyään niin paljon, että ei ihme, jos koulutus- ja uravalinnat ahdistavat. Odotamme työn täyttävän tarpeitamme ja toiveitamme tavalla, jossa moni parisuhdekin epäonnistuisi.

Kaiken lisäksi merkityksellisen unelmatyön pitäisi tulla vastaamme heti. Kaikki muu on tyytymistä tai ajelehtimista. Olemme oppineet, että elämässä on mentävä koko ajan eteenpäin.

Merkityksellisyyspuhe on yksilökeskeistä. Saman ajatuksen jakaa myös Tuuri. Hän huomauttaa, että etenkin suorittava työ voisi näyttäytyä ihan eri tavalla merkityksellisenä, jos korostettaisiin itsen sijaan työn merkitystä toisille, koko planeetalle.

Voitaisiinko lanseerata ihan hyvän työn käsite? Voihan olla niinkin, että työlle annetut tunnit mahdollistavat itsensä toteuttamisen ja maailman parantamisen muilla elämänalueilla.

Emilia Kujala

Kirjoittaja on psykoterapeutti ja sosiaalipsykologi

Kolumnista voi keskustella 12.10. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle