Hyppää sisältöön
Mielipide
Ihmisyys

Aram Aflatunin kolumni: Kun sota syttyy, on aika järjestää festivaalit

Tyttäreni koulusta tullut reppukirje “kuinka toimia sodan syttyessä” palautti perusasioiden ääreen, kirjoittaa Aflatuni.

Puhuin taannoin siskoni kanssa puhelua Suomeen Armenian pääkaupungista Jerevanista. Omalta osaltani se alkoi “Sota syttyi eilen.” Azerbaijanin sotilaat ampuivat tykkitulta sadan kilometrin päässä kotilähiöstämme. “Täällä kaikki on hyvin, miehet pesevät autojaan ja lapset kävelevät päiväkotiin”. Sodat ovat lopulta aika paikallisia tapahtumia.

Kuitenkin kahdessa päivässä rajalla kaatui toista sataa nuorta miestä. Molemmin puolin. Yhteen arkkuun veistetään kolmisenkymmentä metriä lautaa. Se on yli kuusi kilometriä puutavaraa ruumiiden verhoukseen. Kahdessa päivässä.

Armenia on oudolla tapaa suomalainen. Pieni 3,5 miljoonan ihmisen kansakunta puhuu eriskummallista kieltä, jota kukaan naapureista ei ymmärrä. Neuvostoliiton hajottua Armenia itsenäistyi uudestaan, mutta rajasodassa 90-luvun alkuvuosina se menetti karjalansa. Sodassa kaatui yli 30 000 sotilasta ja tuhansien perheiden kotitalot Karabakhissa jäivät Azerbaijanille menetetyille alueille.

Tunteet ovat yhtä väkevät, kuin suomalaisten isovanhempieni sukupolvella. Sotatrauma ja puolustussodan sankaritarinat kulkeutuvat sukupolvelta toiselle.

Verinen itsenäistymishistoria on luonut Armeniassa vahvan kansallisaatteen ja kansallisarmeijan. Armenialaiset joutuvat tasapainoilemaan neljän megalomaniaa sairastavan valtion puristuksessa. Venäjä, Turkki, Iran ja Azerbaijan pelaavat suurvaltapelejä, joiden seurauksena armenialaisten nuorten kaksivuotinen asepalvelus suoritetaan etulinjassa.

Tarinoita ei jaeta hiljaa saunan lauteilla vaan videoina kännykältä toiselle.

Sota on läsnä keittiön nurkassa. Istuin iltaa ystäväperheen kotona Jerevanin lähistöllä Norabatsin pikkukylässä. Isäntä haki kellarista oman puutarhan aprikooseista keitetyn mehun. Omavaraisuus on tärkeää ja mehupulloja on talven varalle 200.

Pikkukansojen edustajina vertailemme kansanviisauksia ja -tyhmyyksiä. Armenialaisille on yllättävää kuulla, etteivät he ole ainoa kansa, joka joutuu kamppailemaan paikastaan maailmankartalla.

Tunnelma on leppoisa, mutta huomaan, että yhden pojan naamalle yksikään kasku ei tuo hymyn karetta. 20-vuotias poika palasi juuri intistä. Sen hän suoritti sodassa. Hän ei puhu vaan istuu hiljaa keittiön nurkassa. Juuri kun nousemme pöydästä lähteäksemme kotiin, poika herää horroksestaan ja ottaa minua tiukasti hihasta kiinni. Hän haluaa näyttää kännykältään palvelusaikana kuvaamiaan videoita. Materiaali liittyy sotavankeihin.

Ensin päässäni kytkeytyy entinen sotareportteri-minä, joka pakottaa katsomaan kauhukuvia. Hetken päästä havahdun olevani keittiössä, jossa on myös lapsia. Pyydän poikaa sulkemaan puhelimensa. Halaan häntä – en tiedä mitä sanoa.

Tässä mielessä Suomi ja Armenia ovat erilaiset. Minun vaarini ikäpolven pojat, jotka olivat hiljaa sotakokemuksistaan, ovat kuolleet. Täällä he elävät nuoruuttaan. Tarinoita ei jaeta hiljaa saunan lauteilla vaan videoina kännykältä toiselle.

Ensimmäinen lähikosketukseni sotaan oli 2000-luvun alussa. Lähdin Ylen ryhmän kanssa Afganistanin rajalle, maailman sen hetken suurimmalle pakolaisleirille reportteriksi. Perinteisen sotakuvaston sijaan tehtävämme oli kertoa tavallisesta arjesta.

Kokemus muutti ihmiskuvaani. Pakolaiset eivät olleet voimattomia uhreja.

Viikkojen pakomatkan jälkeen pakolaiset rakensivat aavikon savesta seitsemän leipomoa ja kolme koulua. Erityisen vaikutuksen teki miesten yllätys leirin lapsille. He veistivät kirveellä puisen neljän hevosen käsikäyttöisen karusellin. Taleban-hallinnon kieltolakien, muun muassa kansanmusiikin, kaunokirjallisuuden ja leijojen lennätyksen kriminalisoinnin jälkeen riemu oli suunnaton. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä.

Armeniassa juuri alkanut sota on synnyttänyt kansallisen paniikin. Törmäsin kadulla naapuriini ja kysyin häntä kahville. Ystävälläni oli lasittunut katse, hän pyysi anteeksi, ettei ymmärrä kysymystäni. Hänen sukunsa asuu pommitetulla alueella. Sodan syttyessä ihmisten ensireaktio on täälläkin kääntyä sisäänpäin.

Pelko ja ahdistus synnyttävät primitiivisen suojausreaktion, jolloin puhe vähenee ja toiminta hidastuu. Vain muutama tunti siitä, kun Azerbaijan tuli rajan yli, kaikkialla kuuli samoja pessimistisiä lauseita: “Poikamme eivät mahda Turkin ja Azerbaijanin droneille mitään”, “Naapurit ja Venäjä ovat jo keskenään sopineet Armenian kohtalon”, “Olemme yksin, miksei länsi tule apuun?”.

Sotaa käyvällä maalla on aina kaksi rintamaa. Toinen niistä on kotirintama.

Tyttäreni lukiosta tuli reppukirje, jossa kiteytettiin, kuinka sodan alettua tulee toimia: pidä kiinni normaaleista rutiineista ja lisää ystävällisiä tekoja. Sisäänpäin kääntymisen sijaan tarvitaan ulospäin suuntautumista. Mutta miten?

Päätimme järjestää kyläjuhlat (siirryt toiseen palveluun). Vaikka juhliminen on täällä sodan aikana paheksuttua, saimme mahdollisuuden. Lähiön parkkipaikka täyttyi nuorten vetämistä toimintapisteistä: kaverikuva etäisen naapurin kanssa, toivon viestien seinä, seikkailurata sokkona.

Sotaa käyvällä maalla on aina kaksi rintamaa. Toinen niistä on kotirintama. Siellä janoamme ystävyyttä, luottamusta ja toivoa.

Aram Aflatuni

Kirjoittaja on Jerevanissa avustustyössä oleva mediatuottaja ja rauhankouluttaja, joka toivoo, että kaikkein vaikeimmilla hetkillä ihmiset kurottautuisivat epärationaalisella ystävyydellä toisiaan kohti.

Kolumnista voi keskustella 6.10. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle