Arkeologi Satu Koivisto seisoo Kanta-Hämeessä Humppilan Järvensuolla lokakuisen pellon reunalla. Kaura on korjattu, sateesta märkä turve tarttuu kokkareina kenkiin.
Jos nyt olisikin vuosi 2022 eaa. eikä 2022 jaa., arkeologin kumisaappaille olisi vielä enemmän käyttöä, sillä pellon sijasta paikalla olisi järvi ja Koiviston jalat olisivat sen soistuvassa rantavedessä. Rautajärven rannalla puuhastelisi neoliittisen kivikauden väkeä – joku kenties setvisi kalaverkkoa, toinen perkaisi haukisaalista.
Järvensuon pellonreuna ei voisi olla kosteikkoarkeologille herkullisempi tutkimuskohde. Siellä on merkkejä ihmisen toiminnasta myöhäismesoliittiselta kivikaudelta neoliittisen kivikauden loppupuolelle.
Jo 1980-luvulla varmistui, että paikalla oli asuttu kivikaudella, mutta neljän vuosituhannen mittainen asutus oli tutkijallekin yllätys.
Kaivaukset ovat tällä erää ohi, mutta Rautajärven muinaisranta on paljastanut vasta pienenpienen osan menneisyydestään.
Satu Koivisto haluaa ehdottomasti palata tutkimaan, mitä muuta sellaista kosteikon hapettomuudessa on säilynyt, jonka löytymisestä kuivan maan arkeologeilla ei ole toivoakaan Suomen maaperän happamuuden takia.
Vuoden 2000 paikkeilla ennen ajanlaskumme alkua tapahtui jotakin, minkä vuoksi ihmiset katosivat Rautajärven Järvensuon puoleiselta rannalta. Mikä sai luopumaan paikasta, johon oli tultu kalastamaan vuosituhansien ajan? Sitäkin Koivisto mielellään jatkossa selvittäisi.
Radiohiiliajoitusten ja arkeologisten löytöjen perusteella on todettu, että Suomesta ylipäätään oli väki vähenemässä. Sisämaan löydöt suorastaan puuttuvat vuosilta 2000–1500 eaa. Sama ilmiö on havaittu Baltiassa ja Venäjän Karjalassa.
Selvää syytä ei tiedetä. Muuttuiko ilmasto? Vähenivätkö resurssit dramaattisesti? Vai oliko liikkeellä jokin pandemia? Ruttoko kenties, Koivisto pohtii.
Rutto tuonee ensimmäisenä mieleen keskiajan mustan surman, mutta viitisen vuotta sitten julkaistussa kansainvälisessä tutkimuksessa löydettiin ruttobakteereja jo kivikauden lopun vainajista Saksasta ja Baltiasta, myös Virosta.
Satu Koivisto ei päätynyt Rautajärven kadonneeseen rantaan vahingossa. Hän kertoo paikan kummitelleen hänen mielessään niin kauan kuin hän on ollut kiinnostunut soista ja kosteikoista ja arkeologiasta.
Väitöstutkimustaan varten hän keräsi tiedot Suomen kaikista kosteikkoarkeologisista kohteista eli paikoista, joista oli joskus tullut esiin ihmisten käden jälkiä kaukaa menneisyydestä. Järvensuolla se tarkoitti tietoa 1950-luvun löydöistä, muun muassa melasta.
– Ojittajat ihmettelivät, että mikäs isoisoisän vanha härpäke turpeeseen oli jäänyt. Lopulta se päätyi paikalliselle museolle, joka lähetti sen Kansallismuseoon. Radiohiiliajoituksessa on osoittautunut, että mela veistettiin 2 800 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.
Ojan parannustöissä löytyi vuosien varrella muitakin esineitä, kunnes 1980-luvulla esiin putkahti kauhanvarsi, kun lapset tonkivat ojasta tuotua täyttömaata läheisen talon pihalla. Karhun pyöreisiin korviin huipentuvasta kauhasta tuli Suomen arkeologiassa ikoninen löytö.
Kauhan innoittamana muinaisella rannalla ryhdyttiin Helsingin yliopiston arkeologisiin kaivauksiin. Löytöpaikalta oli noussut myös keramiikkaa, kiviesineitä, puunkappaleita ja hiiltä merkiksi kivikautisesta elämästä.
– Tuolla kuivan maan puolella näkyy vielä muutama kaivausten kulmapaalu vuodelta 1985, Satu Koivisto osoittaa.
Kaivausalueesta kertovat paalut olivat huomattava apu alueen kartoituksessa, sillä kaivausraportti oli jäänyt aikoinaan laatimatta. Koivisto teki tutkimustaan varten suuren salapoliisityön selvittäessään, mitä yliopiston kellareista ja muualta oli löydettävissä.
Hänelle selvisi muun muassa, että 1980-luvun kollegat olivat tehneet samanlaisen löydön kuin 1950-luvun ojankaivajat: kaivausalueen keskellä oli maannut lähes ehjä mela.
Vuonna 2019 Koivisto sai Suomen Akatemian kolmivuotisen tutkijatohtorirahoituksen Turun yliopistoon, ja seuraavana kesänä päästiin taas kaivamaan. Häntä kiinnostivat erityisesti säilymisolot, koska järvi on täysin kuivattu. Projekti sai kuvaavan nimen: Kaunista ja katoavaa.
Rautajärven kuivaaminen peltomaaksi aloitettiin jo 1860-luvulla. Järvi ei antanut helpolla periksi, vaan pellon keskelle muodostui sitkeästi tulvaniitty, kunnes 1950-luvulla tehtiin systemaattinen salaojaverkosto ja pumppuasema.
1950-luvulla Suomi oli kyllä kaupungistumassa mutta silti edelleen maatalousvaltainen. Peltoa tarvittiin lisää Karjalan evakoille ja muillekin. Peltoala, joka oli jäänyt luovutettuun Karjalaan, kompensoitiin uusilla raivauksilla rajan tällä puolen 1950-luvun puoliväliin mennessä.
Turvepeltoja perustaessaan ihmiset olivat tietämättään luomassa ongelmaa, jonka ratkaisemisella on nyt kiire ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Suomen ympäristökeskuksen tässä kuussa julkaistun raportin mukaan turvepellot olisi saatava mahdollisimman nopeasti pois viljelystä, sillä niillä syntyy yli puolet maatalouden ilmastopäästöistä, vaikka niitä on peltoalasta vain hieman yli kymmenesosa.
Viereisen peltolohkon pinta on selvästi korkeammalla kuin arkeologi Satu Koiviston tutkimalla lohkolla, jossa salaojituksen kunnostamisesta on vajaat parikymmentä vuotta. Salaojia viereiselläkin lohkolla kulkee, mutta ne ovat puuta, peräisin 1930-luvulta.
– Tämän pellon pintakerrokset ovat kutistuneet ja painuneet kuivumisen vuoksi. Eroa on 20–30 senttiä. Se osoittaa, miten pohjaveden aleneminen pakkaa ja tiivistää turvetta koko ajan. Järvensuon ylimmät neoliittiset kerrokset ovat jo suurimman osan vuotta ihan kuivilla eli tuhoutumassa kovaa vauhtia, Koivisto kertoo.
Hän on asentanut pellolle pystyputken, jonka sisällä anturit tallentavat tietoa pohjaveden pinnan vaihtelusta. Siten hän pystyy seuraamaan, mitä voimakkaasti ojitetulla pellolla nyt tapahtuu.
Monissa Pohjois-Euroopan maissa tällaista kosteikkokohteiden monitorointia on tehty pitkään, Suomessa Koiviston hanke on ensimmäinen.
Järvensuon kaltaisissa paikoissa voidaan olettaa olevan lukuisia vastaavia arkeologisia kohteita, jotka ovat vaarassa, sanoo Satu Koivisto.
"Olettaa" siksi, että paljon on löytymättä Suomessa, jossa kolmannes maa-alasta on turvemaata ja kosteikkoarkeologiaa on tehty vähän. Mutta tiedossakin on toki alueita, joita Koiviston sormet syyhyävät tutkimaan.
– Riihimäen Silmäkenevan suokohteet olisivat kyllä tosi meheviä. Ja Orimattilan Pennalan Alestalo, myös klassikkokohde, jossa on kaivettu 1950-luvulla ja sitten 2000-luvulla, hän luettelee.
Ongelmana on yleensä ollut se, että kaivausalueet ovat olleet todella pienenpieniä, myös Järvensuolla, Koivisto sanoo. Nyt kohteesta on tutkittu varmaankin alle prosentti, eikä kohteen laajuuttakaan tarkalleen tiedetä, hän kertoo.
Hänen tiimilleen riitti kaivamista noin 25 neliömetrissäkin, sillä kulttuurikerros ulottui yli kahden metrin syvyyteen.
Vanhin kerros on rantaa kuivan maan ajalta, myöhäismesoliittiselta kaudelta, 8 000 vuoden takaa. Silloin järvi oli lampare. Maan kohoaminen ja maanpinnan kallistuminen saivat veden nousemaan aina neoliittisen ajan lopulle saakka.
– Syvimmissä kerroksissa, alimmissa saviliejuissa, on säilynyt myös kivikautinen palamaton luuaines uskomattoman hyvin. Se on punertavaa ja niin kovaa, että se ihan kopisee.
Kyllä me vielä ihmisluitakin löydämme, jos kaivamme enemmän tämänkaltaisia paikkoja. Palamattoman luun säilymisestä ei ole enää mitään epäselvyyttä, ja pehmytkudoksiakin on otollisilla paikoilla voinut säilyä.
Satu Koivisto
Tällä kertaa syvimmältä löytyi muun muassa lähes kokonainen hirven alaleuka, jossa ovat hampaat tallella. Esiin kaivettiin myös erittäin hyvin säilyneitä kasvinosia. Karpalotkin olivat yhä punaisia ja heti täysin tunnistettavissa.
Ranta oli lehtipuuvaltaista, ja rantakasvillisuus oli hyvin tiheää. Sarakasvit ovat merkki siitä, että ranta oli mataloitumassa ja soistumassa, Satu Koivisto kertoo neoliittisesta ympäristöstä.
Suurin osa esinelöydöistä liittyy verkkokalastukseen. Pohjaliejusta paljastui nyörejä ja verkon jäänteitä. Tuohesta ja kaarnasta tehtyjä verkonkohoja löytyi useita kymmeniä, hyvin erimallisia, reiällisiä ja reiättömiä, tosi kaunista käsityötä, Koivisto kuvailee.
Kansatieteellisten aineistojen avulla on mahdollista päätellä, mihin verkon kohtaan minkäkin malliset kohot ja painot oli tarkoitettu. Se tietotaito oli selvästi jo kivikauden kalastajilla, Koivisto sanoo. Painokiviä hän pitää herkullisimpina löytöinä.
– Niitä oli erilaisilla tuohisilla punoksilla ja päällyksillä. Yhdessä oli kasvinyöriä. Meillä on nyt siis kivikautisia tekstiileitä!
Nyöreihin oli nyrhitty suloisia pieniä solmuja, joissa näkyy käden jälki, mitä ei kuivalta maalta saada ikinä samalla tavalla esiin, Koivisto kuvailee.
– Kalastusvälinelöydät osoittavat, että tämä oli kotirantavyöhykettä, jossa tehtiin arkisia askareilta ja josta lähdettiin vesille – ja hukattiin meloja. Mekin löysimme kaksi.
Uudet melalöydöt ovat suunnilleen samanikäisiä kuin aiemmatkin, eli melat olivat käytössä viimeisellä asutusjaksolla, jolloin järveen syntyi uusi lasku-uoma ja vedenpinta alkoi yhtäkkiä laskea.
Radiohiiliajoitettujen löytöjen sarja kertoo, että tuolloin 4 500 vuotta sitten asutuksessa tapahtui muutos.
Löytöjen runsastuminen saattaa todistaa siitä, että kausiluonteisuudesta siirryttiin aiempaa pysyvämpään asutukseen, tai kenties väkeä vain oli aiempaa enemmän.
– Tänne tultiin silloin vielä vähän tiiviimmin kalastelemaan ja veistämään puuesineitä – ja hukkaamaan tai kätkemään esimerkiksi käärmeveistoksia, Koivisto nauraa.
Orgaanisten kosteikkolöytöjen konservointi on aloitettava välittömästi, tai ne tuhoutuvat. Puukäärme on pian pääsemässä kaksivuotisesta polyetyleeniglykolikylvystään. PEG kyllästää puusolukon, kun kosteus poistuu siitä. Lopuksi löydöt vielä pakastekuivataan.
Arkeologiset tutkimusmenetelmät ovat kehittyneen viime vuosikymmeninä nopeasti, eikä kehityksen ole syytä olettaa pysähtyneen. Siksi ei kannata kaivaa kaikkea nyt, ellei päälle olla rakentamassa taloa tai tietä. Kosteikkoarkeologin on kuitenkin pakko kysyä, onko aikaa odottaa.
– Se juuri on se kriittinen kysymys. Me tarvitsemme tietoa nyt, koska voi olla, ettemme pysty sitä säilyttämään, Satu Koivisto toteaa.
Koivisto on päässyt näkemään, millaisia tuhoutumisprosesseja muualla Euroopassa on käynnissä. Se on ollut hyvin silmiä avaavaa sen suhteen, miten ojitus, maaperän happamoituminen ja ilmastonmuutoksen ääri-ilmiöt vaikuttavat, hän sanoo.
Hän osallistui joitakin vuosia sitten Agerödisssä Skånessa Lundin yliopiston koekaivauksiin alueella, jolta oli upeita löytöjä 1940- ja vielä 1970-luvultakin. Kaivauksilla haluttiin selvittää nimenomaan, miten yli 8 000 vuotta vanhat luu- ja sarviesineet siellä nykypäivänä voivat.
– Kaikki sieltä nyt kaivettu luumateriaali oli aivan haurastunutta. Eroosio oli syönyt pinnat. Aikaisemmissa löydöissä oli koristeluja ja pintaornamentiikkaa. Sellaisesta ei ollut enää puhettakaan.
Mitä Satu Koivisto tekisi Suomen arkeologisesti arvokkaiden kosteikkojen löytöjen pelastamiseksi, jos hänellä olisi käytössään rajattomasti resursseja? Asiassa pitää edetä asteittain, hän vastaa.
– Ensin tekisin riskiarvioinnin jo tunnetuissa kohteissa. Koekaivauksilla pitäisi tarkistaa, onko sieltä enää löydettävissä sellaisia orgaanisia materiaaleja kuin joskus ennen. Pohjavesi on kaikkein kriittisin tekijä; sitä pitäisi monitoroida.
Tunnettujen kohteiden analyyseistä saataisiin tietoa siitä, millaisista paikoista muita kohteita kannattaa etsiä. Erityisesti tarvittaisiin laajaa monitieteistä yhteistyötä, menetelmien testaamista ja pitkäjänteistä tutkimusta.
– Me arkeologit emme pysty yksin niin suureen operaatioon, mutta tällaiset Järvensuon kaltaiset kohteet voisimme kyllä osoittaa jo kartaltakin, Koivisto sanoo.
Etsiä kannattaa etenkin niiltä soilta ja turvemailta, jotka ovat joskus olleet järviä, merenlahtia, salmia tai jokisuita ennen kuin ovat kasvaneet umpeen.
Ojittajien kertomukset vuosikymmenien varrella löytyneistä esineistä ovat tutkijoille hyvin tärkeä vinkki. Järvensuon asukkaat saavat Satu Koivistolta kiitokset.
– Täällä on tehty paljon orgaanisia löytöjä. On löydetty muun muassa liistekatiskoja ja erilaisia kalastushärpäkkeitä, ja niistä on ilmoitettu museoon.
Tietoja löytyy arkeologisten arkistojen lisäksi kansatieteellisestä arkistosta, joka kertoo kansankulttuurista 1500-luvulta alkaen.
– Aikoinaan ei tajuttu, näin hyvin säilyneet löydöt voivat olla tavattoman vanhoja, jopa kivikautisia. Meidän pitäisi siis käydä läpi myös kansatieteelliset materiaalit.
Kosteikkoarkeologian urakka on suuri ja pelastustyö kuulostaa ehkä ylivoimaiselta, mutta Koivisto sanoo suhtautuvansa tulevaisuuteen positiivisesti.
– Kyllä minä jaksan uskoa. Olen huomannut, että kiinnostusta on. Keskustelu on selvästi virinnyt. Mutta tietenkin se suurin asia on aina raha.
Lue myös: