Perheenisä Reh Mi eli Mireh avaa tummatiilisen omakotitalon oven hymyillen Jyväskylän Kortemäessä. Puoliso Meh Dar eli Dame kiiruhtaa ottamaan takkeja vastaan.
Myanmarista eli entisestä Burmasta kotoisin oleva pariskunta on saanut rakennettua 15 vuodessa elämänsä mallilleen Suomessa.
He eivät tiedä tarkalleen kuinka vanhoja ovat, koska heidän kotikylässään ei ollut kalenteria käytössä. YK on arvioinut, että Mireh olisi nyt 47- ja Dame 42-vuotias. Todennäköisesti he ovat kuitenkin hieman nuorempia.
Kaksikon ollessa vasta lapsia heidät vihittiin pakkoavioliittoon karennien kansan perinteitä noudattaen pienessä vuoristokylässä Myanmarissa. Karennit asuttavat Thaimaan ja Burman rajaseutuja.
– En olisi halunnut mennä naimisiin. Karkasin kotoa metsään, mutta äitini sanoi, että jos en mene naimisiin, joudun lähtemään pois kotoa, kertoo Dame.
Mireh ja Dame joutuivat 1993 pakenemaan kotimaastaan pakolaisleirille Thaimaahan. He olivat hyvin nuoria.
Elämä leirillä oli kovaa. He asuivat bambumajassa, johon jouduttiin tekemään joka vuosi uusi katto puiden lehdistä.
– Olin vanhin perheemme lapsista, siksi minun piti auttaa äitiä ja isää. Hoidin neljää sisarustani, kun vanhemmat olivat maataloushommissa. Kannoin nuorinta sisarustani aina selässäni ja tein ruokaa nuotiolla, sanoo Dame.
YK toimitti leirille perusruokatarvikkeita.
– Saimme, riisiä, chiliä, ruokaöljyä ja suolaa. Ruuasta oli pulaa, eikä ollut mitään töitä. Pakolaisten piti pysyä leirillä, emme saaneet poistua sieltä. Olimme kuin kotiarestissa, Mireh kertoo.
Sandaaleissa pakolaisina Suomeen
Vanhemmat esittelevät vanhoja valokuvia kotimaastaan ja pakolaisleiriltä tilavassa olohuoneessaan. Koolla on koko perhe: heidän kolme lastaan sekä isänisä Reh Boe.
Dame oli todennäköisesti vasta 15-vuotias heidän vanhimman poikansa syntyessä leirillä. 1997 syntyneellä Reh Boella eli Borella on Downin syndrooma. Vastasyntynyt oli kiidätettävä välittömästi sairaalaan, sillä hänellä oli sisäinen verenvuoto.
He saivat leirillä myös tyttären, Meh Doen eli Domen 2001. Perheeseen syntyi vielä toinen poika Reh Beh eli Bere viisi vuotta myöhemmin.
Vietettyään lähes 14 vuotta pakolaisleirillä perhe pääsi kiintiöpakolaisiksi Suomeen. Vanhin lapsensa oli silloin 10 vuotta ja nuorin puolivuotias.
Oli toukokuu, he olivat kesävaatteissaan, pelkät sandaalit jaloissaan.
– Oli kylmä. Suomalaisilla oli T-paidat ja shortsit päällä, mutta meitä paleli. Tuntui kuitenkin hyvältä päästä Suomeen. Täällä oli vähän ihmisiä ja turvallista, sanoo Mireh.
Perhe tuotiin suoraan Jyväskylään. Alku oli hyvin vaikeaa.
– En osannut mitään, kaikki piti oppia. En tiennyt, miten hellaa käytetään, koska leirillä ei ollut hellaa. En tiennyt myöskään miten jääkaappia käytetään, enkä esimerkiksi osannut mennä linja-autossa, Dame kertoo.
Mireh osasi hieman englantia ja se auttoi perhettä. He saivat apua myös sosiaalityöntekijältä.
Suomen kielikurssille ja töihin ravintolaan
Dame ei osannut puhua muuta kuin oman heimonsa kieltä kayahaa. Hän ei ollut saanut käydä lapsena koulua, koska hänen piti hoitaa nuorempia sisaruksiaan.
Jyväskylässä Dame meni suoraan suomen kielen kurssille. Perheenäiti oppi siellä lukemaan sekä kirjoittamaan.
– Kurssilla meillä oli aina sanelu, josta pystyi saamaan 15 pistettä. Sain aluksi aina nollan. Yhtenä yönä, kun olin saanut vauvan nukkumaan, tajusin, että K ja A on ka, sitten N ja A on na eli kana, kertoo Dame.
Perheenäiti alkoi saada saneluista hyviä pisteitä. Kielikurssien jälkeen hän opiskeli kodinhoitajaksi. Hän sai opiskeluistaan kolme stipendiä. Valmistuttuaan hän myös sai töitä kodinhoitajana.
Mireh harjoitteli kotona puoli vuotta tekemään kevätrullia. Sen jälkeen hän haki töitä kiinalaisesta ravintolasta.
– Ravintolassa ihmettelivät kuinka taitavasti osasin tehdä kevätrullia. Sain ravintolasta töitä kokkina.
Mustikkametsään marjaan
Perhe haaveili pitkään omasta talosta.
He yrittivät säästää tuloistaan, mutta pienistä palkoista ei jäänyt paljoa säästöön. Kahden Suomen vuoden jälkeen eräs heidän suomalaisista ystävistään vei heidät metsään ja opetti marjastamaan.
Pariskunta alkoi poimia kesäisin lakkoja, mustikoita ja puolukoita sekä sieniä. He myivät niitä tutuilleen.
– Aina, kun ei ollut töitä, heräsimme aamuviideltä ja menimme mieheni kanssa metsään. Poimimme iltapäivään saakka ja sen jälkeen siivosimme marjoja yöllä yhteen. Se oli kovaa työtä, kertoo Dame.
Lapsiaan he eivät halunneet pakottaa marjastamaan, koska olivat itse joutuneet lapsina tekemään töitä. Marjapaikkojaan he eivät paljasta, aivan kuin eivät muutkaan suomalaiset.
– Kerääminen oli nopeaa, mutta marjojen siivoaminen hidasta. Riippuen paikasta saimme parhaimmillamme marjoja jopa 13 ämpäriä päivässä, Mireh kertoo.
He saivat marjat helposti kaupaksi muun muassa Facebookin kautta. Niistä maksettiin keskimäärin 50 euroa ämpäriltä.
– Marjojen poiminnalla ansaitseminen on helppoa, kun siihen ei tarvita mitään paperihommia, sanoo Mireh.
Oma talo marjan kallis
Keittiöstä leijailee herkullisia tuoksuja. Mireh tarjoilee valmistamiaan kevätrullia, nuudeleita kanamunien ja papujen kanssa sekä hedelmiä. Kasvikset ovat omasta kasvimaasta.
Keittiönpöydän lasin alla on Myanmarin kartta.
– Emme laita kotona suomalaista ruokaa. Se on niin pehmeää, eikä siitä lähde nälkä. Kerran söin Lapissa kolme makkaraa ja minulle tuli heti kohta uudelleen nälkä, kertoo Dame nauraen.
Vanhemmat säästivät sinnikkäästi marjanpoiminnalla ansaittuja rahojaan sukanvarteen. 13 vuoden aherruksen jälkeen heidän unelmansa toteutui, kun he saivat vihdoin ostettua omakotitalon.
– Etsimme sopivaa taloa pitkään. Se ei saanut olla liian kallis eikä vaatia liikaa remonttia. Tämä talo oli meille sopiva. Tässä on koulu ja sairaala lähellä. Se on tärkeää, koska vanhinta poikaa pitää käyttää usein lääkärissä, kertoo Mirah.
Ennen talokauppojen syntymistä heidän piti todistaa pankissa, mistä käteisvarat olivat peräisin.
– Piti näyttää, että kuka on ostanut marjat. Onneksi meillä oli kaikki ylhäällä mapeissa ja myös Facebookista näki, ketkä olivat marjoja meiltä ostaneet, Dame sanoo.
Talon onnelliset asukkaat
Perhe on juurtunut hyvin Suomeen.
Dame on matkustanut muutaman kerran Thaimaahan pakolaisleirille tapaamaan vanhempiaan ja muita sukulaisiaan. Lapset eivät ole vielä nähneet sukulaisiaan lähdettyään Thaimaasta.
Mirehillä ei ole enää lähisukulaisia leirillä. Hänen veljensä ovat pakolaisina muun muassa Yhdysvalloissa. Hänen isänsä tuli pakolaisena Suomeen pari vuotta heidän jälkeensä.
Vanhin poika Bore käy päivittäin läheisessä päiväkeskuksessa. Nuorin poika Bere käy yläkoulua. Tytär Dome kirjoitti vuosi sitten ylioppilaaksi ja opiskelee nyt Seinäjoella konetekniikan insinööriksi.
– Olen viihtynyt hyvin Suomessa. Minulla on ollut hyviä opettajia koulussa, eikä minua ole edes koskaan kiusattu.
Dome harrastaa futsalia ja haaveilee matkustamisesta. Hän on erittäin kiitollinen kaikesta siitä, miten vanhemmat ovat uurastaneet perheen eteen.
– Vanhemmat näyttivät hyvää esimerkkiä, miten vastoinkäymisissä ei kannata luovuttaa. Jotkut asiat vaativat välillä rankempaa työtä. Vaikka heidät on pakotettu avioliittoon, näen heidän välillään välittämistä. Kaikkeen voi sopeutua, sanoo Dome.
Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin 24.10.2022 kello 23 saakka.