Hyppää sisältöön

Aleksis Salusjärven kolumni: Päihdepolitiikka on niin epäonnistunutta, että Suomesta on tullut huumekuolemien rappiomaa

Asiantuntijat puoltavat huumeiden käyttöhuoneita, mutta poliittisen vatvonnan takia niitä on odotettu jo parikymmentä vuotta, kirjoittaa Salusjärvi.

Aleksis SalusjärviLukutaidon lapiomies

Suomessa on eniten nuorten huumekuolemia (siirryt toiseen palveluun) Euroopassa. Muualla huumeisiin menehdytään keskimäärin nelikymppisenä, mutta meillä kuollaan kymmenen vuotta aiemmin. 

Huumeidenkäyttö on lisääntynyt rajusti, ja kun karanteenivuodet eristivät nuorisotyön tekijät ongelmanuorista, kuolemat näyttävät lisääntyneen entisestään. Ongelman taltuttamiseksi ei näytä tehdyn juuri mitään toimenpiteitä.

Huumeidenkäyttöä siis siedetään jo nykyisellään, vaikka ihmishenkiä ei halutakaan julkisin toimin pelastaa.

Eduskunta on ottanut kansalaisaloitteen myötä viimein käsittelyyn lakimuutoksen huumeiden käyttöhuoneista. Parin vuosikymmenen veivaamisen jälkeen asia näyttää edistyvän hitaasti. Parhaimmassa tapauksessa ensimmäiset valvotut käyttöhuoneet ilmestyvät Helsinkiin (siirryt toiseen palveluun) joskus parin vuoden kuluttua. Siihen mennessä satoja ihmisiä ehtii kuolla yliannostukseen.

Päihdetyöntekijöiden näkökulmasta käyttöhuoneet ovat absoluuttinen minimi. Niiden lisäksi tarvitaan terveydenhuollon puolelle täysremontti (siirryt toiseen palveluun): Tapaturmaiseen yliannostukseen kuolee nykymenolla vuosittain enemmän ihmisiä kuin liikenteessä. Huumekuolemat ovat kaksinkertaistuneet 2000-luvun alusta, eikä päihdeosaamista yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

Suomi ja Ruotsi ovat ainoat Pohjoismaat (siirryt toiseen palveluun), joissa ei vielä ole valvottuja käyttötiloja. Muissa maissa ne ovat osoittautuneet tarpeellisiksi ja tehokkaiksi. Niiden avulla apua saadaan sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Ne yksiselitteisesti vähentävät kuolemia ja madaltavat hoitoon pääsyn kynnystä. 

Käyttöhuoneita puoltavat lähes kaikki asiantuntijat, esimerkiksi THL on jo jonkin aikaa (siirryt toiseen palveluun) rummuttanut niiden puolesta, ja poliisikin myöntää (siirryt toiseen palveluun) että tarvetta tällaiselle olisi. 

Käyttötiloista on jaariteltu samaan aikaan, kun huumeiden nettikauppa on räjähtänyt käsiin ja suurimpien kaupunkien nuoret ovat alkaneet jengiytyä. 

Päihdekuntoutujien päiväkeskuksissa huumeiden käyttö on toki yleistä, mutta valvomatonta. Samaten monista Helsingin kantakaupungin julkisista vessoista löytyy huumeruiskuille oma keräysastia. 

Huumeidenkäyttöä siis siedetään jo nykyisellään, vaikka ihmishenkiä ei halutakaan julkisin toimin pelastaa. Heikoimmassa kunnossa olevat narkomaanit löytyvät puistoista. Heitä kuolee keskelle kaupunkiemme katuja, silmiemme edessä, lohduttomissa olosuhteissa. 

Sain hyvän käsityksen tilanteesta, kun juttelin muutama viikko sitten päihdekuntoutujien asuntolassa asuvan miehen kanssa. Kun hän kertoi häpeästään ja menetyksistään, kysyin, mitä hän muuttaisi, jos hänellä olisi valta päättää mitä tahansa. Hän sanoi, että jos olisin maailman keisari, päättäisin että kukaan ei kuolisi. ”Kunhan kukaan ei kuole, niin kaikilla on hyvä olla. Ainakin vähän aikaa. Kaikki mun ystävät ovat kuolleet.”

Poliittisen päätöksenteon jäykkyys on toisinaan kammottavaa katsottavaa. Käyttötiloista on jaariteltu samaan aikaan, kun huumeiden nettikauppa on räjähtänyt käsiin ja suurimpien kaupunkien nuoret ovat alkaneet jengiytyä. 

Vankilassa tapaamani nuoret kertovat toisinaan tienneensä jo 13-vuotiaina, että he tulevat päätymään linnaan. Aivan kuin heidän kohtalonsa olisi sinetöity jo lapsuudessa. 

Jengityötä tekevän Miika Mehmetin mukaan (siirryt toiseen palveluun) katujengit ovat rikollisuuden evoluutiota, jossa pitkään avoinna ollut markkinarako on täyttynyt. Mikään ei viittaa siihen, että ongelma olisi hälvenemässä. Päin vastoin.

Suomen valuvika on eri hallinnonalojen yhteistoiminnan jäykkyys. Erityisnuorisotyön piirissä tekee joka päivä suuri joukko huipputyyppejä elintärkeää työtä. He poimivat tippuvia nuoria parhaansa mukaan, mutta usein työ tyssää yhteiskunnan rattaisiin. Nuori esimerkiksi huostaanotetaan uuteen kuntaan ja hänestä huolehtivat aikuiset ihmiset vaihtuvat uusiin, ja elämä jatkuu hämmentyneenä sotkuna.

Jokaisen päättäjän tulisi vierailla päihdekuntoutujien päiväkeskuksissa ja tutustua ainakin yhteen vertaistyöntekijään. He ovat kammenneet elämänsä takaisin raiteille, ja he auttavat joka päivä sumussa vaeltavia tuttujaan selvemmille vesille. Heidän vuosikymmenien kokemuksensa osoittaa ainoastaan yhteen suuntaan: apua on vietävä suoremmin päihdeongelmaisten pariin, ja valvotut käyttöhuoneet ovat siksi välttämättömiä.

Kysymys on lopulta eettisen sijaan retorinen: haluammeko auttaa huumeriippuvaisia ja estää ennenaikaisia kuolemia? Joka päivä, kun tätä asiaa puntaroidaan valiokunnissa ja kabineteissa, kuolevien narkomaanien omaiset elävät täydessä epätietoisuudessa lähimmäisensä tilasta tai olinpaikasta. 

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjallisuuden ammattilainen, joka työskentelee päihdeongelmaisten parissa vankiloissa, asuntoloissa ja päiväkeskuksissa.

Kolumnista voi keskustella 28.10. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle