Hyppää sisältöön
Mielipide
Ihmiset

Mona Mannevuon kolumni: Nuorehkojen naisten tarkkaavuushäiriö on aikamme ilmiö

Yhä useampi nainen tunnistaa itsensä tarkkaavuushäiriöiden oirekirjosta. Moni kokee, että yhteiskunta on suunniteltu normaaliaivoisille. Normaali on kuitenkin hankala vertailukohta, pohtii Mannevuo.

Mona MannevuoTutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa

Ajatus harhailee, lukemiseen on vaikea keskittyä ja huolimattomuusvirheet stressaavat. Tavaratkin ovat aina kateissa. Voisiko minullakin olla jokin tarkkaavuuden häiriö? 

Yhä useampi nainen tunnistaa itsensä tarkkaavuushäiriöiden oirekirjosta (siirryt toiseen palveluun). Psykiatrian professori Jyrki Korkeila pohti (siirryt toiseen palveluun) Helsingin Sanomissa, että ilmiön taustalla vaikuttanee lisääntynyt ADHD-tietoisuus mutta myös yhteiskunnan kovat vaatimukset sekä kasvanut itsen tarkkailu. 

Yhteiskunnallisen kehyksen tulkinta ei arvota tai väheksy yksilön kokemusta.

Sosiaalisessa mediassa kiertää hämmentävän paljon nuorehkojen naisten ADHD-tarinoita. Kokemukselliset kertomukset herättävät huomion, ja niihin on helppo samaistua: keskittymisvaikeuksien ohella niiden teemana on hyvin usein ahdistus ja uupumus (siirryt toiseen palveluun).

Jokainen ADHD-tarina on erityinen. Lajityyppinä ne kuitenkin edustavat populaarista terapiapuheesta tuttua itsetutkiskelun, itseinhon, itsemyötätunnon ja vertaistuen sekoitusta.

Jokin tässä yhteiskunnassa saa monet nuoret naiset näkemään itsensä alisuoriutujina.

Moni on hakeutunut tutkimuksiin siksi, että muut tuntuvat jaksavan, kun taas oma elämä on sekavaa sinnittelyä.

Samaan aikaan julkinen mielikuva tarkkaavuuden häiriöstä on kääntynyt päälaelleen. Pitkään ajateltiin, että ADHD ilmenee etenkin pojilla, ja häiriöön liittyy ylivilkkautta, vakavia oppimisvaikeuksia tai päihdeongelmia. 

Nyt ADHD-tutkimuksista kertovat julkisesti myös koulutetut naiset. Moni on hakeutunut tutkimuksiin siksi, että muut tuntuvat jaksavan, kun taas oma elämä on sekavaa sinnittelyä.

Osa on yliopistossa huomannut omatoimisen opiskelun olevan liian kuormittavaa. Toisten kohdalla uran ja perheen yhdistäminen on kaatanut korttitalon. Useat ovat huomanneet jo lapsena olevansa erilaisia oppijoita – siitäkin huolimatta, että koulu olisi sujunut hyvin tai vähintään kohtalaisesti.

On inhimillistä etsiä vastauksia avoimiin kysymyksiin.

Jotkut diagnoosit saavat ihmisen tolaltaan,mutta ADHD-diagnoosi on voimaannuttava käänne. Se rakentaa yksilön elämäntarinasta yhtenäisen kertomuksen. 

On helpottavaa kuulla, että ihminen ei ole saanut itsestään kaikkea potentiaalia ulos, koska yhteiskunta on suunniteltu ”normaaliaivoisille” tai ”neuronormaaleille”.

Tarkoitus on hyvä, mutta tässä kohdin toteutus ontuu. 

Normaali on nimittäin hankala vertailukohta. Normaali on usein kuvaus ihmisestä, jonka elämä näyttää sujuvan mutkattomasti. Ulkopuolelta ei kuitenkaan näe toisten ihmisten arkeen tai aivoihin. 

Sekin riippuu näkökulmasta, mikä elämässä on tavallista tai tavoiteltavaa.

Aivoterveys on osa kansanterveyttä mutta myös yksityisasia. Ihmisellä tulisi olla mahdollisuus tulla kuulluksi muutoinkin kuin diagnoosi edellä. Siitäkään en ole varma sopiiko nyky-yhteiskunta kenenkään aivoille.

Myös oletus tietynlaisista, muuttumattomista aivoista on kummallinen.

Lukuisten aivotutkijoiden tavoin tieteen akateemikko Riitta Hari on korostanut aivojen vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Hari myös muistuttaa, että aivotutkimuksella on yhä suuria arvoituksia ratkaistavanaan (siirryt toiseen palveluun).

Aivopuhe vaatii nöyryyttä, jota havaitsee vain neurokirurgeissa.

Välillä unohdamme, että diagnoosit elävät ajassa.

Psykiatrisen diagnostiikan tavoitteena taas ei ole luokitella ihmisiä karkeasti normaaleiksi tai poikkeaviksi. Diagnostiikka on työkalu, jolla tulkitaan variaatioita ja toimintakykyä. Ihannetilanteessa asiakas saa tarvittavaa hoitoa, tukea tai palveluita.

Välillä unohdamme, että diagnoosit elävät ajassa. Tutkin työssä väsymisen historiaa, joten tiedän, että diagnostiikkaan voi liittyä useita intressejä ja kiivaita erimielisyyksiä – etenkin, jos niillä on yhteys työelämään ja etuuksiin.

Joskus joku voi jättää tärkeät tutkimukset väliin työelämästä putoamisen pelossa.

ADHD:n ympärillä käytävässä keskustelussa korostuu poikkeuksellisen paljon arviot lääkäreistä sekä tarinat siitä, mistä ja miten diagnoosi kannattaa hakea. 

Keskusteluista jää se mielikuva, että on taito hakea diagnoosi oikein.

On tärkeää, että jokainen epäily tutkitaan. Silti mietin, miten terveydenhuollon resurssit riittävät, mikäli yhä useampi hakeutuu tutkimuksiin vivahteikkaan oirekirjon kanssa. Sekin on ongelma, jos mielikuvissa ADHD normalisoituu neuropsykiatrisesta häiriöstä ”vain” persoonalliseksi ominaisuudeksi.

Tällöin koulupudokkaiden ja arjessa kamppailevien voi olla entistä vaikeampi tulla kuulluksi.

Mona Mannevuo

Kirjoittaja (siirryt toiseen palveluun) on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän tutkii työlääketieteen historiaa sekä terveyden ja sairauden muuttuvia merkityksiä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja

Kolumnista voi keskustella 23.11. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle