Pete, André, Akseli, Karri ja Jonni ovat olleet kavereita aina. He ovat kotoisin niin sanotusti tavallisista perheistä. Vaikka pojilla ulkoisesti näyttää kaikki olevan hyvin, on heillä kaikilla myös omat ongelmansa. Pete hoivaa aborttipillerin ottanutta tyttöystäväänsä. André hakee viikon sisällä jo kolmannen kerran pikkuveljensä tarhasta. Akseli menee käymään isovanhempiensa luona ja kohtaa siellä alkoholisoituneen isänsä. Karrin äiti haluaa ajotunnin aikana keskustella vakavia. Linnanmäellä susimaskottina työskentelevä Joni puolestaan purkaa turhautumistaan tyttöjen iskemiseen.
Jos tälle elokuvalle pitäisi antaa jokin määre, niin se voisi olla arkisuus tai kenties todenmukaisuus. Tämän nuorten miesten kasvukivuista kertovan elokuvan päähenkilöt eivät ole villejä sählääjiä vaan tuiki tavallisia, kotona asuvia, aikuisuuden kynnyksellä epävarmoina seisovia nuorukaisia.
Kohta 18 ei esittele katsojalle yhteistä tarinaa. Pikemminkin tarjolla on viisi tapaustutkimusta siitä, minkälaista on olla nuori tämän päivän Suomessa. Elokuvan todenmakuisuus ponnistaa ainakin osittain siitä, että sen toisena käsikirjoittajana on ollut ohjaaja Maarit Lallin poika Henrik Mäki-Tanila. Hän esittää myös yhtä elokuvan pääosista. Kaksikko on antamissaan haastatteluissa kertonut elokuvan lähteneen liikkeelle Mäki-Tanilan juhlimisen lähdettyä käsistä ja äidin asetettua pojan kotiarestiin. Karenssin aikana äiti ja poika juttelivat ja ryhtyivät keräämään tarinoita niin omasta elämästään kuin lähipiiristään.
Samaa luomuperiaatetta kuin tarinoiden kehittelyssä on noudatettu myös elokuvan roolituksessa. Elokuvan pääosia esittävät viisi poikaa on kaikki amatöörejä ja suurin osa ensimmäistä kertaa kameran edessä. Tukenaan heillä on joukko ammattilaisia kuten Hannu-Pekka Björkman, Mari Perankoski, Elina Knihtilä ja Mats Långbacka.
Vaikka elävää elämää nyt kuvaakin, niin Kohta 18 ei ole kovin eläväinen elokuva. Kerrotut tarinat ovat varmasti tuttuja monissa kodeissa. Syystä tai toisesta niitä ei elokuvassa kuitenkaan ole kehitelty alkuasetelmia pidemmälle. Tarinoiden kuljetus on sekin usein melkoisen yksioikoista. Kaikessa on selvästi ollut pyrkimys arjenmakuiseen realismiin, mutta samalla ilmaisusta on tullut Kotikatumaisen aneemista.