Kun maailman kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä Matti Nykänen vapautui juuri vankilasta ja suomalaisten tämän hetkinen mäkimenestys ja mäkihypyn taso tuossa kunniakkaassa urheilulajissa on pohjamudissa, on hyvä aika pohtia koko lajin menneisyyttä ja tulevaisuutta. Mäkihyppy on luonteeltaan rohkeiden poikien ja miesten laji, no nykyään myös tytöt ovat tulossa lajin pariin. Jokainen, joka epäilee ettei mäkihyppy vaadi rohkeutta, voi käydä Lahden suurmäen mäkitornissa minne myös yleisö pääsee ja miettiä, uskaltaisinko itse laskea mäkeä alas?
Mäkihyppy vaatii aivan toisenlaista rohkeutta kuin nämä uudet talvilajit, joiden nimiä en viitsi edes opetella. Kyse näissä uusissa lajeissa on mielestäni enemmänkin temppuilusta kuin urheilusta. Uudet lajit ovat kuitenkin vieneet nuoria mäkihypyn parista. Ne kun ovat niin trendikkäitä tänään. Jotakin olennaisesti uutta ja erilaista mäkihypyn lanseeraamisessa pitäisi keksiä, jotta nuoret saataisiin kiinnostumaan lajista. Urheilulajina se vaatii vuosien sinnikästä harjoittelua ja tuhansia hyppyjä ennen kuin menestyksestä voi edes haaveilla. Semmoinen vaatii innostusta, kannustusta ja pitkää pinnaa.
Kun tulevien aikojen mäkihyppyä pohtii, voi uppoutua lajin historiaan tutustumalla perusteelliseen historiateokseen, joka ilmestyi äskettäin. Se on nimeltään Suomen mäkihypyn historia ja sen on kirjoittanut Jouko Vahtola ja kustantanut SKS. Vuonna 1949 syntynyt Jouko Vahtola oli pikkupoikana innostunut mäkihypystä kuten muutkin tuon ajan pikkupojat. Nyt hän on Oulun yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professori.
Mäkihyppy urheilulajina on kotoisin Norjan Telemarkista 1800-luvun alkupuolelta. Aivan alkuajoista asti lajissa on säilynyt telemark-alastulo, mikä edelleen vaaditaan korkeisiin tyylipisteisiin. Kaikki muu onkin muuttunut. Ensimmäinen mäkikilpailu Suomessa järjestettiin 1.4.1885 Sortavalan seminaarin oppilaille. Aluksi laskettiin luonnon muovaamista nyppylöistä. Ensimmäinen rakennettu hyppyrimäki tehtiin Helsingin Alppilaan vuonna 1906. Siitä saattoi hypätä huikeat 25 metriä. Vaikka alku oli vaatimaton, innostus asiaan oli suuri. 20 – 30 metrin hyppyrimäkiä rakennettiin jo 1910-luvulla eri puolille maata; Lahteen, Kuopioon, Jyväskylään ja Kajaaniin. Kansainvälinen yhteistyö muiden pohjoismaiden kesken alkoi jo tuolloin. Mäkihyppyinnostus levisi ympäri maan seuraavalla vuosikymmenellä, kun suojeluskunnat ottivat mäkihypyn mukaan urheiluohjelmaansa. Suojeluskunnat myös rakensivat uusia mäkiä eri puolille maata. Jotenkin kai mäkihyppy edisti sotilaskoulutusta, ehkä lajin vaatima rohkeus oli tarpeen sotilaskoulutuksessa.
Kansainvälinen vuorovaikutus lisääntyi 1930-luvulla. Salpausselän kisojen mäkihyppyyn osallistui suomalaisten lisäksi Norjan, Ruotsin ja Saksan mäkimiehiä. Suomalaisten mäkimiesten kansainvälinen läpimurtoa antoi kuitenkin odottaa itseään. Monen mielestä vuonna 1934 MM-kisoissa Lauri Valoselta vietiin tuomaripelillä varma mitalli. Ja tuomaripelistähän on mäkihypyssä puhuttu paljon aivan viime vuosiin saakka, mikä on tyypillistä arvostelulajeissa.
Suomalaisten mäkimiesten kansainvälinen läpimusto alkoi Tauno Luiron ME-hypystä vuonna 1951. Kasvava menestys jatkui lähes yhtäjaksoisena vuoden 1966 Oslon MM-kisoihin saakka. Sitten tuli reilun vuosikymmenen tauko. Tapio Räisäsen maailmanmestaruus 1978 Lahdessa aloitti uuden nousun, joka huipentui Matti Nykäsen ylivertaisiin saavutuksiin, joista kruununa kolme olympiakultaa Calgarysta vuonna 1988. Nykäsen jälkeen ovat lajissa menestyneet mm. Toni Nieminen, Jani Soininen ja Janne Ahonen. Joukkuekisoissa kultamitallimiehiä on suuri joukko. Tällä hetkellä on menossa menestyksen aallon pohja, toivottavasti.
Jouko Vahtolan kirjoittama Suomen mäkihypyn historia on tavattoman perusteellinen teos, missä käydään läpi hyvinkin pienet mäkikisat eri puolilla maata ja maailmaa. Moni kirjan lukija varmasti löytää itseään koskevia tai kiinnostavia tietoja kirjan sivuilta. Itsekkin sain tarkistettua pari varmana pitämääni tietoa, jotka olivatkin tapahtuneet toisin. Muisti oli tehnyt tepposen.
Kirjan perusteellisuus on myös sen puute. Kirjassa on tekstiä kahdella palstalla yli 400 sivua. Mielestäni teksti olisi pitänyt jäsennellä toisin. Kun lukija lukee kymmeniä sivuja peräjälkeen tarkkoja ja yksityiskohtaisia selostuksia kunkin vuoden kisoista eri puolilla maailmaa, hän väsyy ja läkähtyy. Kirjan hieman väljempi taitto ja tärkeimpien kisojen tulosten luettelot erillisessä liitteessä, olisivat palvelleet kirjan lukijoita paremmin. Näistä puutteista huolimatta Jouko Vahtolan kirjoittama Suomen mäkihypyn historia on jokaisen mäkihypystä kiinnostuneen perusteos. Vanhat kisat alkavat oikeasti elää mielessä, kun kirjaa lukee. Ellette usko minua, niin kokeilkaa ihmeessä miten teille käy.