Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan asevientikieltoja on viimeisen kymmenen vuoden aikana rikottu systemaattisesti. Amnesty laskee, että pelkästään vuonna 2002 Euroopasta Liberiaan lennätetyillä aseilla olisi voitu surmata maan koko väestö ja pitää kapinallisryhmät aseistettuina vuoden ajan. YK:n asevientikiellossa olevan Liberian 14 vuotta kestänyt sisällissota loppui 2003.
Kongon demokraattiseen tasavaltaan on kuljetettu aseita ainakin Balkanin maista, Yhdysvalloista ja Britanniasta. Maan noin neljä miljoonaa henkeä vaatinut sisällissota päättyi virallisesti vuonna 2003, mutta levottomuudet jatkuvat edelleen.
Sudaniin taas on virrannut viime vuosien aikana aseita ainakin Ranskasta - siitäkin huolimatta, että maa on unionin mustalla listalla. Sudaniin on viety kranaatteja, kiväärejä, pistooleja, ammuksia ja muita pienaseita myös Kiinasta, Iranista ja Saudi-Arabiasta. Läntisellä Darfurin alueella sotatoimet ovat jatkuneet nyt kolme vuotta. Niissä on kuollut 300 000 ihmistä ja ne ovat jättäneet kaksi miljoonaa kodittomiksi. Aseet tappavat, vammauttavat ja ajavat ihmisiä kodeistaan. Muita yleisiä seurauksia aseiden kulkeutumisesta maailman kriisialueille ovat ihmisoikeusloukkaukset ja lapsisotilaiden käyttö. Tässä ei kuitenkaan vielä ole kaikki. Kun rutiköyhä maa käyttää suuren osan budjetistaan asevarusteluun, se tarkoittaa vääjäämättä sitä, että niillä jää vähemmän – tai ei lainkaan – varoja sosiaali- ja terveydenhuoltoon sekä koulutukseen. Kuten Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower totesi jo 50-luvun alussa: ”Jokainen valmistettu ase, jokainen tehtaalta tuleva taistelualus, jokainen ilmaan laukaistu ohjus on viime kädessä pois niiltä nälkää näkeviltä, jotka eivät saa ruokaa ja niiltä palelevilta, joita ei vaateteta.” Kylmä sodan loppuminen kuumensi aseidenviennin
Suurvaltapolitiikan tärkeäksi kulmakiveksi muodostuikin kehitysmaiden aseistaminen: teollisuusmaat saivat Afrikasta ja Aasiasta uusia liittolaisia lahjoittamalla ja myymällä halpaan hintaan epävakaiden yhteiskuntien ”suojaksi” sotilasvarustusta. Tällä tavoin jatkuvasti uusia, tehokkaampia aseita omaan käyttöönsä kehittelevät länsimaat myös pääsivät näppärästi eroon vanhasta kalustostaan.
Aina 1980-luvun lopulle asti kehitysmaiden sotilasmenot lisääntyivät 7,5 prosentin vuositahtia. Varustelumenojen huippuvuonna 1987 jopa kolme neljännestä kaikesta asekaupasta kohdistui kehitysmaihin.
Asekauppa on kokenut monia mullistuksia sitten kylmän sodan loppumisen. Merkittävimpiä näistä lienevät aseiden kysynnän romahtaminen 90-luvun alussa ja siitä alkanut asetehtaiden fuusioaalto sekä syyskuun 2001 terrori-iskut ja Yhdysvaltain julistama sota terrorismia vastaan.
Rajuistakin maailman muutoksista huolimatta suurin osa aseista päätyy edelleen kehitysmaihin. 2000-luvulla köyhiin maihin vietyjen aseiden osuus koko maailman kaupasta on vaihdellut 55:stä 72 prosenttiin.
Vuonna 2004 kehitysmaihin tehtiin asekauppoja noin 22 miljardin dollarin arvosta, missä oli kasvua vuotta aiemmasta peräti 44 prosenttia. Koko maailman asekaupasta köyhien maiden osuus oli liki 60 prosenttia. Vertailun vuoksi: samaan aikaan köyhien maiden osuus koko maailmankaupasta on liikkunut 20 prosentin tuntumissa.
Kehitysmaihin suuntautuvan asekaupan hiipumisesta ei ole merkkejä: Sudanin tai Somalian kapinallisryhmillä on aina käyttöä yhdelle uudelle rynnäkkökiväärille tai konepistoolille eikä halukkaista myyjistä tunnu olevan pulaa.
Anna Sirkka, YLE24
Pienaseet ovat suuri ongelma Lisää panoksia asekaupan valvontaan
Kylmän sodan viime vuosiin saakka kukin maa valmisti aseita lähinnä omiin tarpeisiinsa, omaa kansallista puolustustaan varten. Aseita kyllä saatettiin viedä tai lahjoittaa ulkomaille, mutta silloinkin lähinnä strategisille liittolaisvaltioille.