Tiukentuvassa kilpailussa ja mainostulojen pienentyessä sanomalehdet ovat vähentäneet taidekritiikkiä.
Kritiikin palstamillimetrit on annettu muille aiheille tai kulttuurin käsittelytavoille samalla kun moni sanomalehti tuntuu ohuemmalta kuin aiemmin.
Viime vuonna 60-vuotisjuhliaan viettäneen Suomen Arvostelijainliiton jäsenistö on kummissaan. Erityisen huolestuneita arvostelijat ovat olleet kuvataiteen asemasta. Kuvataidekritiikki alkaa olla hauska harvinaisuus, samalla kun esimerkiksi elokuvista, teatterista ja pop/rock-musiikista kertominen on selkeästi säännönmukaisempaa.
Kirjoista ja etenkin kirjailijoista kertovat kaikki. Kuvataiteen koetaan jääneen viihteen jalkoihin.
Samalla kritiikki on muuttanut muotoaan. Milloin viimeksi joku kriitikko on uskaltautunut haukkumaan jotain? Sanomaan perustellusti, mikä on hyvää ja mikä huonoa.
Elämme jonkinlaisessa omituisessa poliittisen korrektiuden maailmassa – osasyynsä voi olla siinäkin, että monet kriitikot osittain työllistyvät kritisoimiensa tahojen erilaisissa projekteissa, esimerkiksi näyttelykuvastojen kirjoittajina.
Samalla kun lehdistö on kääntänyt selkänsä kuvataiteelle, suomalaiset kuluttavat sitä aiempaa enemmän. Taidelainaamojärjestelmä on elämänsä kunnossa ja suomalaiset ostavat tällä hetkellä kuvataidetta koteihinsa ehkä enemmän kuin koskaan.
Suomalaiset ovat aktiivisia museoissa ja näyttelyissä kävijöitä. Galleristitkin tuntuvat olevan myynti- ja kilpailutilanteeseen tyytyväisiä.
Useat nuoret taiteilijat myyvät teoksiaan verkkosivuillaan ja heidän töihinsä voi tutustua ennakkoon jo vaikkapa työpaikan päätteeltä kahvitauon aikana. Voisi siis kuvitella, että kritiikille olisi sijansa.
Sosiaalisen median murroksen kautta osa kritiikistä on muuttunut turhaksi, koska kokemuksia ja arvioita jaetaan oman ystäväpiirin kanssa. Ystävät ovat aina parempi vertailukohta ja tiedonlähde kuin tuntemattoman ihmisen kirjoittama kritiikki. Silti silläkin voisi olla paikkansa.
Yksi syy kritiikin kriisiin voi olla myös kieli. Kriitikot ovat journalisteja ja journalistien tehtävä on muuttaa selkeämmäksi monimutkaisia kokonaisuuksia.
Tässä osa kriitikoista epäonnistuu säännönmukaisesti, vaikka perehtyneisyys aihepiiriin olisikin aivan priimaluokkaa. Tulee vaikutelma, että kirjoittaja on liian sisällä aihepiirissään tai vahtii enemmän omaa valtapiiriään kuin aihetta, josta hänen pitäisi tavoittaa jotain olennaista. Onko nykykritiikki tarkoitettu kaikille?
Samalla kritiikistä on puuttunut uusien muotojen hakeminen. Rohkeammat kokeilut puuttuvat.
Yksi pioneeri tulee heti mieleen: The Guardian -lehden Adrian Searle on hakenut uusia muotoja, heittäytyy itsekin mukaan ja tekee muun muassa . Voisiko tässä olla ajatus jostakin uudesta kritiikin muodosta?