Huhut ovat totta. Minä en karppaa. Olen pudonnut alemman kastin ihmiseksi. Ryven henkisessä läskisoossissa. Aivoni poikkileikkauskuva oli pussinsulkijaa myöten identtinen ranskanleivän kanssa. Tästä kaikesta ei ole puhuttu vielä työpaikan kehityskeskustelussa, mutta sen aika tulee. Minä himoitsen leipiä ja perunoita. Katseeni on sumea kuin pornon suurkuluttajalla. Minussa on pahan akseli. Se sekoittaa taikinaista keskikehoani ja ajatuksiani niin, että en keskity riittävästi siihen mitä syön.
Naapurillani on terassi täynnä pakurikääpää. Minä piilottelen lihapiirakkapussia nahkatakin hihassa ja sanon päivää, joka nostaa esanssisen röyhtäyksen ruokatorveen ja symmetrisen kuolapallon kurkunpäähän. Siitä pallosta voi ennustaa, että elämästä tulee lyhyt ja highlighteista vaatimattomia.
Työkaverilla on goji-marjoja. Hän hemmottelee itseään. Joku kaataa itseensä iltaisin merileväuutetta. Ei se pahaa ole, mutta sen jälkeen pitää kuulemma vähän aikaa huutaa ääneen ja tehdä velttohyppelyitä samalla kun läpsii märällä pyyhkeellä ristiselkään. Meidän perheen emäntä ahmii raakasuklaata. Minä otan raakaa viinaa. Yritän niiiin olla hengessä mukana. Joskus totuus on kirkas tai se näyttää hetken kirkkaalta. Itseään voi juksata tuhansin eri tavoin. Siinä ihmisenä olemisen riemu ja tuska.
Jotkut karppaajat ovat myös hyviä larppaajia. Se on toimivan oloinen roolipeli. Juokset karkuun vehnäjauhoja ja vyöryviä perunoita ja tunnet itsesi paremmaksi ihmiseksi. Moni on jo lähellä täydellistä. Tehokas, energinen ja elämänmyönteinen. Itsensä kurissa pitävä, kiusauksia onnistuneesti välttelevä ja jalostavasti kilvoitteleva. Kruunusakra loistaa pimeässä niin, että Osuuspankin heijastimen voi jättää kotiin. Sellaisen ihmisen minä palkkaisin.
Ystäväni luki ennen maailmankirjallisuutta. Nyt hän lukee pussin kylkiä kaupassa. Siinä marketin lukulampun alla menee aikaa mutta se on aikaa itselle. Kohta sekin loppuu, kun lähiruokapiiri alkaa rulettamaan. Palsternakat tipahtelevat postiluukusta Masai-kenkiin.
Keittokirjat muuttuivat jo vuosia sitten kuvakirjoiksi. Ne kiihottavat. Joskus kun lapsi on koulussa ja olen yksin kotona, plärään vapisevin sormin muutamia herkkukuvia. Ne on merkattu valmiiksi. Keittokirjoista on poistettu sanat, varsinkin kaikki rumat sanat. Tiedättehän; riisi, sokeri, vehnäjauho, banaani. Anteeksi. Tuhmia kuvia. Kirja täytyy laittaa piiloon.
En tiedä mitä on superfood, mutta luulen löytäneeni sitä junasta. Minulla oli kova nälkä. Menin VR:n junan ravintolavaunuun. Loin katseeni ylös hinnastoon. Nälkä hävisi. Miettikää: syömättä.
Televisiossa ohuet nuoret miehet kertoivat superfood-ideologiastaan. Toinen oli vielä neuroottisemman oloinen kuin toinen. Tärisevämpi kertoi suosikkiherkukseen lähdeveden jota alkaa aina välillä himota armottomasti, varsinkin jos ottaa päälle vielä lusikallisen hunajaa. Minua itketti hiukan. En oikein tiedä mikä. Olisiko veren sokeri ollut matalalla.
Maailmassa on YK:n arvion mukaan noin miljardi aliravittua ihmistä. Intiassa on yli 500 miljoonaa nälkäistä. Pelkästään Somaliassa kuolee YK:n arvion mukaan seuraavan neljän kuukauden aikana 750 000 ihmistä nälkään. Joka päivä maailmassa kuolee nälkään yli 15 000 lasta. Tämän kolumnin aikana sammuivat 52:t pienet silmät. Kuin suklaanapit.