Puun koputtaminen poistaa onnettomuuskehun, kertoo elettä kirjallisuudesta tutkinut Juha Nirkko Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkistosta.
- Ennen koputtamista on yleensä sanottu jostakin asiasta, joka on mennyt tai jonka uskotaan menevän hyvin. Samalla pelätään, että asia meneekin huonosti, joten koputetaan puuta, Nirkko kertoo.
Hänen mukaansa ilmiö esiintyy jo kreikkalaisen mytologian sanaparissa hybris nemesis, mikä tarkoittaa ihmisen uhmaylpeyttä. Sen uskottiin aiheuttavan jumalten koston.
Kansanrunousarkiston tietojen mukaan puun koputtaminen on maailman yleisin maaginen ele. Toinen tunnettu tapa pitää paha onni loitolla on sylkäistä olan yli.
Pahan voi johdattaa puuhun
Arvioita siitä, miksi huonoa onnea torjutaan kopauttamalla juuri puuta, on monia. Arkistotutkija Juha Nirkon mukaan yksi selitys löytyy luostarista, missä paikan esimies on vaatinut munkeilta hiljaisuutta ja nöyryyttä koputtamalla pöytään. Kristillisessä uskossa puolestaan on ajateltu, että taustalla on kristuksen ristin tai puisen kirkon oven koskettaminen.
- Suomen kielessä puhutaan puun koputtamisesta, mutta esimerkiksi englannissa puuta kosketetaan (touch wood). Sellainen lasten leikkikin on. Kun on omat nimet kirjoissa, pitää ehtiä koskettamaan puuta ennen etsijää. Puu tarjoaa turvapaikan.
Aikoinaan puiden uskottiin olevan jumalia tai niissä ajateltiin asuvan jumalaisia olentoja. Puuta pidettiin yhteytenä tuonpuoleiseen.
- Voidaan puhua ukkosenjohdatinteoriasta, jossa paikalla oleva demoni tai piru johdatetaan puuhun koskettamalla sitä, Nirkko kertoo.
Kopauttelua varmuuden varalta
Puunkopauttelun juuret ovat satojen vuosien takaa, vaikka perinteen tarkkaa alkuperää ei tiedetä.
Juha Nirkko uskoo, että modernissa nyky-yhteiskunnassa perinne on muuttunut maagisesta ja yliluonnollisesta rituaalista maalliseksi tottumukseksi. Puuta kopautetaan kehaisun jälkeen, koska muutkin tekevät niin.
- Se osoittaa, että asiaan suhtaudutaan vakavasti. Että kun tuli kehaisseeksi tai on ylpeä, puun koputtaminen pitää yllä hyvän tyypin statusta. Väitän, että siinä on tällainen ”entäs, jos sittenkin” -ulottuvuus. Näin on tapana tehdä, ja jotakin ikävää tapahtuu, jos ei tee, pohtii arkistotutkija Juha Nirkko.