Åsbacka kirjoittaa hienosti surusta, syyllisyydestä ja sovituksesta. Vaikka monilla on voimakas kollektiivinen suru Estonian uppoamisesta, Åsbacka onnistuu kuvaamaan surua henkilökohtaisesti yksityisen ihmisen kokemuksena. Thomasson potee syyllisyyttä vuosia sitten tapahtuneista alaisensa tapaturmaisesta kuolemasta laivalla ja Sirin kuolemasta Estonialla. Hän yhdistelee kohtalonomaisia ajatuksia toisiinsa ja nostaa elämänsä merkitykselliseksi suuren surunsa kautta. Robert Åsbacka päättää romaaninsa kuitenkin sovintoon ja siinä Thomassonia auttaa taide.
Urkujenrakentaja-romaanissa taide ja arki limittyvät luontevasti toisiinsa kuten Åsbackan aiemmassakin tuotannossa. Taide ylevöittää arjen tekemättä siitä elitististä, ja arki tasoittaa taidetta tekemättä siitä kuitenkaan kosiskelevaa. Thomasson rakensi barokkiurkunsa esimerkiksi kerrostalokaksioon, ja kun Siri polki kirkossa urkuja hän omien sanojensa mukaan harjoitti reisilihaksiaan.
Eräänlaista urkujenrakentamista Robert Åsbackakin on romaaniaan kirjoittaessaan tehnyt. Tarina alkaa soida yksiäänisesti, mutta vähitellen siihen liittyy uusia ja uusia ääniä. Kaikki liittyy romaanissa kaikkeen kuten uruissa jokaisen osan on soitava oikealla tavalla. Urkujenrakentaja on yksi syksyn hienoimpia romaaneja. Åsbacka päättää kertomuksensa sovintoon ja jättää lukijansa helpotuksen ja vapautuksen tunteeseen.
Jos kiinnostuit tästä, saatat pitää myös seuraavista:
Bo Carpelan: Kesän varjot ( suom. Oili Suominen )
Erik Fosnes Hansen: Viimeiseen soittoon ( suom. Tuula Tuuva )
Samuel Beckett: Voi miten ihana päivä ( suom. Juha Mannerkorpi )
Samuel Beckett: Malone kuolee ( suom. Caj Westerberg )