Sosiaalipsykiatrian alaan kuuluvassa väitöstutkimuksessa tarkasteltiin huone-eristyksen ja lepositeiden käyttöä suomalaisessa psykiatriassa 1990- luvun alusta tähän päivään. Tutkimuksen kohteena olivat kaikki maan psykiatriset sairaalat. Tutkimusta varten haastateltiin yli sata eristettyä potilasta. Kansainvälisessä pakkotoimenpiteitä käsittelevässä osatutkimuksessa oli mukana 12 maata Suomi mukaan lukien.
"..kun potilas on vaarallinen itselleen tai muille.."
Pakkotoimenpiteisiin tulisi turvautua psykiatrisessa hoidossa viimeisenä keinona, kun potilaan tai ympäristön turvallisuus on uhattuna. Psykologi Alice Keski-Valkama tutki väitöskirjassaan, vastaako tämä käsitys psykiatrian arkitodellisuutta.
Tutkimuksen mukaan tavallisin pakkotoimenpiteiden syy oli kiihtynyt ja sekava käyttäytyminen.
-Se mikä oli mielenkiintoista oli, että tähän ei liittynyt sitten minkäänlaista merkkiä väkivaltaisesta tai uhkaavasta käyttäytymisestä, kertoo Alice Keski-Valkama.
Eristysten kestot pidentyneet
Kansainvälisten suositusten mukaisesti, Suomessakin on kiinnitetty lainsäädännössä huomiota sekä potilaan asemaan ja oikeuksiin terveydenhuollossa, että tahdosta riippumattomien toimenpiteiden edellytyksiin psykiatriassa.
Tutkimus osoitti, että lainsäädännöllä ei ole ollut toivottua vaikutusta pakkotoimien vähentämiseen 15 vuoden tarkastelujakson aikana. Esimerkiksi eristysten kesto on kasvanut kolminkertaiseksi.
Fyysisiä ja psykologisia puutteita
Haastattelututkimus osoitti, että eristettynä oleminen oli pääsääntöisesti potilaalle kielteinen ja mieenpainuva kokemus. Potilaiden näkökulmasta pakkotoimenpiteiden käytössä oli sekä psykologisia että fyysisiä puutteita.
Potilaat eivät pystyneet hoitamaan henkilökohtaista hygieniaansa, ruokailemaan jouduttiin lattialla ja henkilökunnalta toivottiin huomattavasti enemmän vuorovaikutusta eristyksen aikana, kertoo Keski-Valkama potilaiden kokemuksista.
Tutkija haluaa tuloksillaan herätellä perustelemaan pakkotoimet paremmin, myös potilaalle. Potilaat toivoivat erityisesti, että heidän kanssaan olisi käyty pakkotoimenpidettä jälkeenpäin läpi ja monet kertoivat, että näin ei ollut tapahtunut, sanoo Alice keski-Valkama.
" Aloin tuntea itseni jollain tavalla omituiseksi, koska sinne ei voi edes kuulla mitään huoneen ulkopuolelta. Itkin paljon ja yritin rauhoittaa itseäni laulamalla. Minulle olisi riittänyt, että joku olisi ollut kanssani.
-Sillä ei olisi ollut mitään väliä, kuka hän olisi ollut tai mitä hän olisi minulle puhunut".
( Potilaan kuvaus eristyskokemuksestaan Alice Keski-Valkaman väitöskirjassa)
Alice Keski-Valkaman väitöskirja tarkastetaan Tampereen yliopistossa 24.2.2010.