Samoille muovialustoille istuu kolme paikallista perusmiestä, lippalakit tavanomaisen syvällä pitkin päälakea. Yksi ei puhu mitään, toisella, villapaitaisella, on vapinasta johtuen suuria vaikeuksia saada pienestä muovimukista edes osa imulaitteeseen. Kolmas on pukeutunut hellesään mukaisesti: verryttelypusero laajasti auki, eikä alla muuta kuin kaulapussi. Varkaat älkää vaivautuko.
Ruskearintainen, jonka nimi on varmaan Reiska, käärii muina miehinä sätkän ja yllättää laittamalla siihen oikein vanhan ajan jo tummentuneen puuholkin. Tuumaa sitten, että ”on se kumma kun astuu rakennustyömaalla naulaan, niin vakuutus ei korvaa, koska ei ollut kypärä päässä”. Reiskan mielestä logiikka on oikeutetusti tältä osin outo.
Illalla on Suomen puolivälierä Tshekkiä vastaan. Jääkiekko ei ähtäriläisellä torilla nouse aamupäivällä suureen arvoon. Enemmän perusmiehiä kiinnostaa alkaako milloin sataa, kuten he itse suomea vääntävät. Reiskan mukaan ulkotöihin ei tarvitse ryhtyä, jos sataa tarpeeksi. Kuulemme 25 pisaraa neliömetrillä riittää. Sellainen on sääntö. Joku oli kuulemma pienellä sateella hakenut neliömetrin vanerin ja laskettanut työnjohtajalla 26 pisaraa.
Villapaitainen vapisuttaa loput kahvit muoville. On aika lähteä etsimään suomalaista urheiluhistoriaa. Melkein sadan vuoden takaa ja oikeastaan ylikin.
Kyläkoulu toimii yhä vaan
Eksytin, jota jotkut navigaattoriksi kutsuvat ohjaa puolittain kelirikkoisille metsäteille matkalla Pihlajaveden kyläkoululle. Välillä jänis juoksee pitkät pätkät auton edessä ja kääntyy syrjään vasta kun tulee sivutie. Metsään poukkoilu on sivistymättömiä varten.
Jarmo Rahunen on vastassa, kun lopulta koulu löytyy. Oli odottanut tulijoita eri suunnasta, mutta eksytin harhautti hänetkin. Koulussa on yhä 23 oppilasta, joista suurin osa pelaa pihassa pesäpalloa. Joskus oppilaita on ollut lähes sata, mutta yhä sentään riittää määrä toimintaan. Kaikki ei ole vielä muuttunut.
Rahunen on tilannut paikalle vielä entisajoista muistavia. On Leo Koskinen, jonka eno oli ensimmäinen ei-norjalainen Holmenkollenin voittaja Anton Collin, on Liisa Alakolehma, jonka isä oli vuoden 1926 kaksinkertainen maailmanmestarihiihtäjä Martti Raivio, on Keuruun Kisailijoiden entinen puheenjohtaja Jussi Arkkila ja Pihlajaveden Urheilijoiden puheenjohtaja Matti Saarinen. Aika annos muistoja ajoilta, jotka useimpien mielestä ovat jo muistelujenkin ulkopuolella.
Matti Saarinen on hakenut Raivion ”arkistoista” aidon valkoisen naamion, jotka käytettiin pakkassuojana Lahden MM-hiihdoissa 1926. Sitä on kokeiltava. Kuvasta päätellen ollaan jo aika lähellä Klu Klux Klanin vastaavaa, jonka tarkoituksena oli kuitenkin suojella henkilöllisyyttä, ei kasvoja sinänsä. Loistavassa kunnossa on naamari edelleen yli 80 vuoden takaa.
Niin on Leo Koskinenkin, ainakin melkein. Muistaa aikanaan ohittaneensa jo ikämiehenä hiihtäneen enonsa. Molemmilla sukset lipsuivat, mutta eno vain huusi, että ”lyö siihen latuun suksee”! Nyt Leolla on ikää jo yli 80, hiihtoa takana vain sata kilometriä viime talvelta. Lääkäri kielsi kilpailemisen. Ei sydän kaikkea kestä.
Liisa Alakolehma muistaa isänsä omat suksivoiteet. Puute pakotti kaikkea keksimään ja myymään. Luistavia ne olivat, mutta reseptit jäivät salaisuudeksi. Ei niitä ainakaan koskaan kenellekään annettu. Piilossa olivat hirsien välissä.
Kilpailuihin hiihdettiin, kilpailtiin ja hiihdettiin takaisin. Talvella. Kesällä Anton Collin teki saman pyörällä; ensin pari sataa kisoihin, sitten kisat ja taksin polkien kotiin. Collin on muuten yksi niistä suomalaisista, jotka ovat edustaneet maataan sekä kesä- että talviolympiakisoissa. Heitä on kymmenen muutakin, ainakin väljästi tulkiten.
Urheilumuistot nousevat kuin hyhmä suosta koko ajan kiihtyen. Kuluu tunti ja useampikin. Ajankuva toisensa jälkeen kulkee kuin ketjuna silmien edessä. Ei se niin erilaista ollut omaan aikaansa suhteuttaen. Hiihtokin alusta lähtien välineurheilua.
Taas virhe nimessä!
Maailmanmestari Matti Raivio halusi tulla haudatuksi Pihlajaveden vanhalle hautausmaalle. Nyt tuo hautausmaa on rehevöitynyt, heinää ei leikata. Se halutaan suojella ja päästää luonnontilaan. Hautoja voi hoitaa, mutta yleisilme on aarnio – ei ehkä metsä, mutta niitty. Maailmanmestari lepää vähitellen kotiseutunsa todellisessa sylissä.
Ähtärin hautausmaalla odottaa yllätys sielläkin. Kaikissa teoksissa ja historioissa Collinin etunimi on Anton. Hautakivessä se on Antton. Yhden konsonantin muutos ei vaikuta suurelta, mutta vaikuttaa jopa ääntämiseen. Tiedä sitten kumpi on virallisesti oikein, mutta veikkaan kiveen hakattua.
Collin joka tapauksessa on aika erikoisen merkittävä hahmo suomalaisessa liikuntakulttuurissa. Olympiaedustajana hän ensimmäisissä talvikisoissa Chamonixissa oli pudota rotkoon ja keskeytti, samana vuonna kesäkisoissa Pariisissa oli pyöräilyn kärkijoukossa kun jalka revähti ja keskeytti.
Mutta kaksi vuotta aiemmin 1922 Collin ensimmäisenä ei-norjalaisena siis voitti Holmenkollenin kuninkuusmatkan, joka oli ikuisiksi ajoiksi tarkoitettu norjalaisille. Silloin kerrotaan, että liput Kristianiassa laskettiin puolitankoon, ellei sitten koko Norjassa. Merkittävintä voitossa kuitenkin oli se, että siitä innostuneena Tahko lähti ajamaan vastaavaa kisaa Suomeen. Collin siis hiihti Salpausselän maailmankartalle!
Miksihän nykyaikana niin harva on kiinnostunut urheiluhistoriasta? Tai historiasta yleensä?
Illalla Tshekki voittaa Suomen MM-kiekossa rankkareilla. Kiveen Hakattuja se ei häiritse. Tuskin Reiskaakaan. Aamulla odottavat uudet holkintäytöt ja torikahvit. Tänään kahvi kuulemma olikin tavallista parempaa, ei ”mitään Paulaa tai Johannaa”!
Arto Teronen