Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama Paul Auster -tulkinta, Mr. Vertigo, ei ehkä ole häkellyttävintä teatteria, jota olen koskaan kokenut.
Mutta hyvin lähellä sitä se on. Sillä vaikka tämä vuosi on ollut suurten kokemusten vuosi teatterissa, Mr Vertigo on ihan omansa.
Temppuja ja magiaa, silmän ja korvan lumoa, musikaalinen, sensitiivinen näky. Jotain jonka ei soisi loppuvan.
Mr Vertigo viettelee heti. Kun normaalia suppeampi katsojajoukko on saatettu paikoilleen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, kun Verneri Pohjola puhaltaa ihanasti torveensa, kun katsomo ensi kerran keinahtaa verkkaisesti pyörivälle radalleen, herahdan pateettiseksi. Hetken päästä ajattelen: jokaisen joka rakastaa musiikkia, pitäisi kuulla tämä esitys; jokaisen joka rakastaa tarinoita ja visioita, pitäisi kokea.
Etukäteen olin skeptinen. Miten kuivakkaan sisäsiistinä pitämäni älykkö, Paul Auster ja juronhiljainen suomalainen riekkuveijari, Smeds voisivat natsata yhteen? Ei pitäisi yksinkertaistaa asioita. Ei pitäisi ajatella, että kirjallinen älyllisyys ja näyttämöllinen tunteellisuus ovat vastakohtia. Oivallisen työryhmänsä avulla Smeds osaa luoda älystä ja tunteesta koskettavaa teatteria.
Mr Vertigosta on niin moneksi! Se on ensin hallittu matka, jolle yleisö taidokkaasti huijataan. Jokaisen kulman takana odottaa kuitenkin yllätys.
Juuri kun ajattelet että nyt mennään rankimman kautta, heittäydytäänkin vitsikkäiksi; kun oletat, että parisuhdepsykologialla jatketaan, ollaankin jazzkonsertissa.
Myös kaikki smedsmäisyydet mahtuvat mukaan ja silti tarinan mittasuhteet pysyvät kurissa. Smedmäisyyksillä tarkoitan sekä irtovitsejä ja kakkahuumoria että iäkkäitten ja syrjäytyneitten kunnioittamista ja paikallisuutta. Kansallisteatterissa viimemainittu toteutuu näyttämöhenkilökunnan ja näyttelijöitten kodikkaana sanailuna. Kotihan se talo on monille ollutkin, vuosikymmeniä. Ja ehkä siksi näyttelijät ja henkilökunta hehkuvat niin kauniisti rooleissaan..
Otetaan esimerkiksi vaikkapa Tea Ista. Aivan kuten Kajaanin kaupunginteatterin grand old lady Leena Suomu Smedsin Kolmessa sisaressa (2005), esittää Tea Ista mr Vertigossa pitkän monologin. Ja aivan samoin varovaisesta alusta kasvaa komea puheenvuoro näyttelijän roolista talossa, naisena ja ihmisenä.
Smedsmäisyyttä edustaa myös nuorena syrjään vetäytyneen miehen nostaminen keskiöön. Läpimurtoohjaukseensa Jääkuvia Smeds löysi surumielisen Turo Pajalan, mr Vertigon päärooliin häikäisevän, intensiivisen, viriilin Tero Jartin.
Pateettisuuteni alkaa näköjään saavuttaa jo naurettavia mittasuhteita. Muistelen, miten huumaannuin taitavan lavastaja Kati Lukan kymmenistä kynttilälyhdyistä, joiden pyörryttävässä hämyssä todella uskoin, että nerokkaat visualisoijat Ville Hytönen ja Pietu Pietiäinen saivat Tero Jartin lentämään.
Ehkä he saivatkin?