Hanna Schmitzin (Kate Winslet) ja Michael Bergin (David Kross) yhteisestä kesästä tulee yhtä nyrjähtänyt kuin saksalaisen järjestelmällinen. 15-vuotias poika luikkii päivittäin 35-vuotiaan luokse rakasteltavaksi, ja tämän jälkeen hän lukee naiselle ääneen kirjojaan. Suhde sujuu täysin Hannan ehdoilla. Se päättyy, kun hän katoaa Heidelbergistä ja Michael särkee sydämensä korjaamattomasti.
Lukijan koko alkupuolisko kertoo teinipojan ja aikuisen naisen salaisesta suhteesta. Fyysisestä läheisyydestä kasvaa nopeasti syviä tunteita. Ei kuitenkaan pidä erehtyä, että elokuva teemoittuisi lapseen sekaantumiseen tai edes kaiken ylittävään rakkauteen. Niillä on vain elokuvan jälkipuoliskoa pohjustava tarkoituksensa.
Kun Lukija hyppää kummallisen suhteen päättymisestä seuraavalle aikatasolle, elokuvan luonne ja särmä muuttuvat nopeasti. Lukija ei käsittele enää pienten ihmisten hankalaa rakkautta, vaan laajentaa otteeseensa koko Saksan ja maan sotien jälkeisen mentaliteetin. Onneksi ohjaaja Stephen Daldry ( Tunnit, Billy Elliot) onnistuu tekemään sen niin, ettei pääparin erityislaatuinen yhteys jää kertaakaan filosofoinnilta taka-alalle.
Malja Anthony Minghellalle
Seesteisen melankolinen tunnelma on toisinto Anthony Minghellan Englantilaisesta potilaasta (1996) - olihan Minghella tässä tuottajana, Ralph Fiennes miespääosassa ja toinen maailmansota keskeisenä kummituksena. Lukijan tuottajakaartin nimekkäimmät, Minghella ja Sidney Pollack, kuolivat molemmat viime vuoden keväänä. Perintö näkyy hiljaisena maalauksellisuutena.
Ikäraja elokuvalle on asettunut esimerkiksi Yhdysvalloissa korkealle ja Suomessakin 15 vuoteen: sen verran kainostelematta on kuvattu pääparin lantiolaukkaa. Lukijan puhuttelevuudesta kertoo jo se, että koulupojan ottamista seksileluksi jaksaa pitää vain hyvin vähän aikaa perverssinä. Syvetessään suhde raastaa katsojankin rintaa.
Varsinainen neronleimaus on sijoittaa Lukijan määräävimmät tapahtumat Hannan elämään ennen Michaelin tapaamista. On helppo kuvitella, miten niitä olisi voinut kuvata elokuvaan takaumina. Siihen Daldry ja käsikirjoittaja David Hare (myös Tunnit) eivät ole ryhtyneet. Näin aika jää unenomaiseksi, painajaiseksi johon ei voi eikä pidä palata. On loistava ratkaisu koskea Hannan menneisyyteen vain repliikeillä, objektiivisilla todistuksilla.
Lukijan samannimistä kirjaesikuvaa, Bernhard Schlinkin romaania on luetettu maailmalla kouluissa kuvauksena jälkipolvien suhtautumisesta natsien tekoihin. Kriitikot ovat tarttuneet kirjan epätotuudenmukaisuuksiin. Nykyään holokaustikuvaukset saisi hyvinkin aloittaa "Ei perustu tositapahtumiin" -huomautuksella, sillä muun muassa Hanna Schmitziä punnitsee läpi tarinan oikeana historiallisena henkilönä.
Mysteeri kypsyy kiireettä
Välillä henkilöiden järjettömiltä tuntuvat valinnat jäävät vaille selitystä. Heitä ja heidän päätöksiään pui ja alkaa ymmärtää vasta kauan lopputekstien jälkeen. Palapelin viipyilevä rakentuminen on elokuvan kiehtovimpia piirteitä. Juju on siinä, että Lukija saavuttaa samanaikaisesti kolmekymppisen Hannan taustaa ja teini-ikäisen Michaelin tulevaisuutta.
Kate Winslet lumoaa Hannana läpi elokuvan, mutta Michaelin aikuisvuosiin on tarvittu tuskan ja kärsimyksen tulkki Ralph Fiennes. Alkuperäisromaanista paikoin lipeävä käsikirjoitus rikastuttaa nimenomaan Hannan roolia ja antaa siihen Winsletille liikkumatilaa. Elokuvan Hannasta on tehty hurjasti kuuraava nainen, peseytyjä ja pesijä. Ei ole niinkään kaukaa haettua verrata Hannaa toiseen menneisyyden kauhujen likaamaan hahmoon, Sofi Oksasen Puhdistuksen Liideen.
Melko lineaarisesti etenevän romaanin aikatasot on elokuvaversiossa saksittu kerronnallisesti väkevämmäksi jatkumoksi. Siitä käsikirjoitukselle Oscar-ehdokkuus.
Kate Winslet puolestaan muovaa Hannasta kasvonsa hallitsevan virkanaisen, joka marssii ryhdikkäästi, riitelee hurjistuneesti ja rakastelee päämäärätietoisesti. Siitä Winsletille Oscar-voitto.
Nuorelle vastanäyttelijälle uskaltaa myös ennustaa suuria. Tätä ennen vain saksalaistuotannoissa näkynyt David Kross on teini-Michaelina moniulotteinen, sekä säälittävä että sietämätön. Aikuinen Michael, Ralph Fiennes jää varjoon, toki osin yllättävän vähäisen ruutuaikansa vuoksi.
Viisi vuosikymmentä kattavassa elokuvassa maskeerauksen on pakko olla nappisuoritus. Nyt keskushahmojen harmaantumiseen kiinnittää siinä määrin liikaa huomiota, että jokin rikkoo ajankulun illuusion. Puvustaja sen sijaan on ilotellut epäilemättä harvinaisella keikalla, kun on päässyt valottamaan saksalaista 60- ja 70-lukujen muotia.