Poussu: Uskoa ihmiseen
Klaus Härön uusi elokuva on pienimuotoinen draama armahdetusta elinkautisvangista, joka saa paikan syrjäisessä pappilassa sokean papin avustajana. Murhatuomionsa kärsinyttä Leilaa esittää uskottavan vähäeleisesti Kaarina Hazard. Sokeata pappi Jaakobia tulkitsee paneutuvasti Heikki Nousiainen.
Leilan tärkein tehtävä pappilassa on lukea seurakuntalaisten Jaakobille lähettämiä kirjeitä, joissa tavallisesti pyydetään häntä rukoilemaan jonkun läheisen puolesta. Jaakobille kirjeisiin vastaaminen on sydänasia, mutta uskonsa elämään ja ihmisen hyvyyteen kadottanut Leila pitää koko touhua ajan haaskauksena.
Härön elokuvaa ei tarvitse katsoa uskonnollisena työnä, mutta se pohdiskelee kristinuskon keskeisiä käsitteitä: syntiä ja sovitusta, armoa ja anteeksiantoa. Vaikka elokuvan niukasti tapahtumia sisältävä juoni ei kaikilta osiltaan tunnu täysin uskottavalta, katsojan tunteita elokuva koskettaa aidosti ja syvältä.
Kyynisyyteen taipuvaisessa nykymaailmassa on hyvä nähdä silloin tällöin elokuva, joka uskoo ihmiseen turvautumatta halpaan sentimentaalisuuteen.
Tarmo Poussu
Linnapuomi: Lähikuvissa kulkee ajatus
Postia pappi Jaakobille on pieni helmi. Vain tunnin ja vartin mittainen elokuva on hiottu, eheä kokonaisuus, joka kertoo tarinansa kauniisti ja harkitusti. Turhia rönsyjä ei ole, olennainen on osattu kiteyttää. Miljöökuvaus on taidokasta. Aika on pysähtynyt pappi Jaakobin vanhassa pappilassa. Laho syö talon seiniä kuin harmaakaihi silmiä. Lähikuvissa kulkee ajatus.
Kaarina Hazard ja Heikki Nousiainen ovat elokuvan lähes ainoat näyttelijät, ja he tekevät työnsä keskittyneesti ja tarkasti eläytyen. Klaus Härö on aiemmin ohjannut esimerkiksi elokuvat Uusi ihminen ja Äideistä parhain, ja myös tämä uutukainen pyrkii pureutumaan syvälle ihmisen psykologiaan, hänen mielenliikkeisiinsä ja syihinsä käyttäytyä kuten käyttäytyy. Kahden päähenkilön suhteessa, jossa auttajan ja autettavan roolit alkavat hämärtyä, on koko elokuvan yksinkertaisen mutta sydämellisen tarinan suola.
Miksei siis enemmän kuin kolme tähteä? Postia pappi Jaakobille pyrkii koskettamaan, mutta on sittenkin aika sovinnainen ja sovinnollinen tarina. Se on myös hyvin ennalta-arvattava. Se antaa katsojalle sitä, mitä tämä alusta asti toivookin: helpotusta. Miellyttävää, mutta ei kovin ravistuttavaa. Koskettavuutta haetaan turhankin paljon synkistelevän syvällisyyden kautta. Puhumattomuus ei ole sama asia kuin vakavuus. Tylsää tämän elokuvan katsominen ei kuitenkaan ole, siitä pitää huolen pääparin keskinäinen jännite.
Satu Linnapuomi