Taivaan reunalla voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon sekä viime vuoden Cannesin elokuvajuhlilla että European Film Awards -gaalassa Fatih Akin sanoo päättäneensä käsikirjoitusta valmistellessaan elokuvatrilogiasta. Vuonna 2004 valmistunut, mm. kultaisella karhulla palkittu, Päin seinää kertoo rakkaudesta, Taivaan reunalla kuolemasta ja nyt ohjaajalta voidaan vielä odottaa elokuvaa pahuudesta. - Tuntuu, että ylsin toisella elokuvalla uudelle tasolle, mutta jotain puuttuu vielä. Jotain, joka kerrotaan kolmannessa elokuvassa. Kertomus pitää saattaa loppuun. Sitten voin mennä eteenpäin, vaihtaa vaikka genre-elokuviin: film noiria, westernejä tai vaikka kauhua, Akin kertoo. Taivaan reunalla saa Suomen ensi-iltansa Helsingissä ja Tampereella 21.03.2008 Ville Laakso, YLE Uutiset
Saksa avasi aikoinaan ovensa turkkilaiselle työvoimalle, ja likaisen työn tekijöitä tuli. Talouden pelastamisoperaation sivutuotteena syntyi kuitenkin siirtolaiskansanosa, nykyään jo yli kaksimiljoonainen, jonka integroituminen ja tulevaisuus puhuttavat niin saksalaisia kuin siirtolaisia itseäänkin.
Saksalais-turkkilaisuus on jo kypsään ikään ehtinyt käsite, eikä asiasta ole enää yhtä oikeaa totuutta. Akin käyttää monesta amerikkalaiselokuvasta (mm. Magnolia, Crash, Babel) tuttua kaavaa punoessaan hahmojensa elämät yhteen. Temppu itsessään on jo hieman hapantunut, mutta elokuva ei onneksi jää siihen, kun Akin ottaa käsittelyynsä rajajakojen erottelemien ihmisten roolit ja naamiot. Elokuvan suomalainen nimi on käännetty englanninkielisestä versiosta The Edge of Heaven. Lähempänä tapahtumia on kuitenkin alkuperäisnimi Auf der Anderen Seite eli"toisella puolella". Kaksi sukupolvea maiden välissä
Turkkilaissiirtolainen Ali viettää eläkepäiviään Saksassa yksinäisyyden vallassa. Vaimo on kuollut aikaa sitten, ja saksalaistuneella pojalla on pitkälti oma elämänsä. Ratkaisu löytyy huorakadulta, mistä Ali ostaa vaimonkorvikkeen asumaan kanssansa, rahalla. Selviytyjän vaistoilla varustettu mutta hyväsydäminen Yeter on tullut maahan jo aikaa sitten tienaamaan, mutta unelma ei kantanutkaan. Prostituutiosta ainakin jää sen verran ylimääräistä, että rahaa voi lähettää kotimaahan tyttärelle, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin. Ja joka luulee äitinsä myyvän kenkiä.
Ali vaikuttaa sympaattiselta, mutta kyseessä on vain kastraatin leppoisuus. Naisen kanssa tradition kirot nousevat pintaan. Se, omistaako hän naisensa vanhakantaisesti kulttuurin nimissä vai modernisti rahalla, ei ole ratkaisevaa Yeterin kannalta, jolta suhde vie hengen.
Alin poika Nejat on saavuttanut siirtolaisen unelman. Yliopiston professoria katsotaan ylöspäin, palkka on hyvä ja hän luennoi saksalaisopiskelijoille siitä, mitä Goethe tahtoi sanoa. Silti elämä on tyhjäsilmäisenä toistettua rutiinia. Kun Yeterin kuoleman tuoma syyllisyydentunto avaa Nejatille oven takaisin Turkkiin, hän pääsee raikkaampaan ilmanalaan ja jää sinne ostamalla kirjakaupan. Sen saksalaisella omistajalla oli koti-ikävä.
Yeterin tytär, jonka piti opiskella sosiologiaa äitinsä rahoilla, on valinnut suoremman tien länsimaiseen elämään. Poliittinen aktivismi vie hänet kuitenkin törmäyskurssille virkavallan kanssa ja pakomatkalle Saksaan etsimään äitiä.
Yeteriä ei löydy, mutta sijaisäidiksi alkaa maailman eriarvoisuustuskaa poteva nuori nainen, Charlotte, joka rakastuu Aymaniin heti. Charlotten äiti Susanne ei katso laitonta siirtolaista hyvällä, mutta käyttäytyy kuten hyvinvoivan länsimaisen kuuluukin: Avustaa rahallisesti ja pitää viileän kuorensa.
Riidellessään Turkin tilanteesta Aymanin kanssa Susanne ripustautuu epätoivolla läntiseen mantraan: - Ehkäpä kaikki muuttuu, kun te olette EU:ssa.
Kaunis ja hyvin näytelty
Taivaan reunalla on kuvattu kauniisti. Kohtaukset välittävät kuvaamaansa nuhjuista realismia harmonisesti ja rauhassa. Kiiltokuvat on onnistuttu välttämään ja tilalle on saatu hetkittäin sadunomaisia tunnelmia arkisissa maisemissa. Nimekäs näyttelijäkaarti on tällä kertaa laadun tae. Turkissa huippusuosittu ja -arvostettu Tuncel Kurtiz mahduttaa Aliin saumattomasti piirteitä mukavasta, elämää nähneestä ikämiehestä ja mustasukkaisesta öykkäristä. Hienon muuntumistyön tekee myös pitkän linjan saksalaisnäyttelijä Hanna Schygulla, joka esittää lopulta tuntemaan pakotettavaa Susanne-äitiä. Veteraaninäyttelijöiden loisteen seasta erottuu kuitenkin myös ylpeyden ja epätoivon ristitulessa rimpuilevaa Aytenia tulkitseva Nurgül Yesilcay. Vieraskielistä tekstitystä lukeva suomalaiskatsoja pääsee kerrankin elokuvan kulttuuripiirin iholle. Se on sekamelska saksaa, turkkia ja englantia eri taitotasoilla. Onhan huono englanti toki maailman puhutuin kieli. Dialogi sen sijaan on harkittua ja karsittua. Keskustelut kuljettavat elokuvan tarinaa, mutta myös upottavat elokuvan ihmisiä syvemmälle edustamiinsa näkökulmiin - tai stereotypioihin - kunnes he ovat niin syvällä, että alkavat hukkua. Ohjaajajumalan läsnäolo näkyy
Loppuun saakka hiomisen asenne kuitenkin synnyttää elokuvaan myös ongelman.
Hahmot kulkevat toisiaan kohti ja ohitse sellaisella tarkkuudella, että realismi ei aina mahdu samalle valkokankaalle. Siinä voi nähdä viitteitä johdatukseen tai kohtaloon mutta - harmi kyllä - myös ohjaaja-käsikirjoittajan, joka tunkee viestiään väkivalloin liian tiukkaan muottiin.
Sattumuksia ja käänteitä tarjoillaan, mutta katsojaa ei silti niiden kyytiin päästetä, vaan välietapit julistetaan aina väliotsikoilla. Ensimmäinen näytös: "Yeterin kuolema".
Yhteen aiheeseen jumiutumisesta ohjaajaa ei sen sijaa voi syyttää. Hän on levittänyt tarkastelevan katseensa niin laajalle, että kiehtovia aihealueita vyöryy katsojan syliin käsittelyvauhtia halveksivalla vauhdilla. Eikä se ole tässä tapauksessa puute vaan tehokeino.
Akin ei osoittele ongelmia sormella tai tarjoile varmoja ratkaisuja. Pikemminkin hän repii elokuvansa hahmoilta näiden omaksumat roolit ja heittää ajelehtimaan vastakohtaisuuksiin perustuvien valtakuntien ja ajatusmaailmojen ulkopuolelle. Lopputulos on inhimillisyydessään hyvin ylikansallinen. Yhtä vaille trilogia