Kulttuuripersoona Paavo J. Heinonen on Huutomerkki ry:n puheenjohtaja ja Oulun taiteiden yön toiminnanjohtaja. Häntä kutsutaan myös viihderunoilijaksi ja Lapin Jone Nikulaksi.
-Runous tunkee ihosta sisään. Aloin lukea runoutta lukioaikoina ja yliopistossa sattui hyviä professoreita ja opettajia, jotka innostivat runouteen, Heinonen valottaa suhdettaan runouteen.
Lempirunoilijakseen hän valitsee amerikkalaisen Allen Ginsbergin, jonka järkälemäistä englanninkielistä kokoelmateosta hän kantoi yhdessä vaiheessa repussaan. Heinonen on esittänyt ja suomentanutkin joitakin hänen runojaan. Viime aikoina hänellä ei ole ollut tarvetta kirjoittaa omia runoja, vaan hän on tuonut muiden runoilijoiden ääniä esiin -niitä kun maailma on täynnä.
Muusaradiota varten Paavo J. Heinonen kirjoitti runon Polyhymnialle, joka on kuorolaulun, pyhän laulun ja pyhän runouden muusa. Ajatus runoon lähti liikkelle kuorolaulusta ja Jethro Tullin laulusta Songs From The Wood: "Join the chorus if you can: it´ll make you an honest man" (Liity kuoroon, jos voit: se tekee sinusta rehellisen miehen).
-Ajattelin lähestyä aihetta rehellisyyden ja kunniallisuuden kautta, mutta sitten ajatus kääntyi pyhän suuntaan ja siihen, että kaikki pyhä on meiltä kadonnut.
Parin illan miettimisen jälkeen Heinonen kirjoitti tekstin keskiviikkoaamuna, vähän ennen sen ensiesitystä Muusaradiossa.
-Ei tämä varmaan valmis ole, koska tämä on kirjoitettu ajatellen, että tämä luetaan ääneen radiossa, Heinonen arvioi tuotostaan.
Polyhymnialle
Oi muusa,
en tiedä mitä laulaisin.
Me emme enää tiedä mikä on pyhää, mitä on pyhä.
Me olemme menettäneet kosketuksen ikuiseen.
Mutta minä en tiedä kuinka sen kertoisin heille.
Oi muusa,
en enää tiedä kuinka laulaisin rakkaudesta,
kun näen ympärilläni vain vihaa ja pelkoa.
Katson ihmistä joka pakenee, rakentaa ympärilleen muurin ja kaivaa itsensä kellariin.
Hänen korvansa eivät enää kuule sitä, mikä on hyvää ja kaunista.
Muusa,
minä en tiedä mitä on tapahtunut.
Ihminen on kadottanut uskon toiseen ihmiseen,
kadottanut luottamuksen kaltaiseensa.
Kun me katsomme toisiamme me emme enää näe omaa kuvaamme,
emme näe toisen silmissä heijastusta oman sydämemme pyhyydestä.
Emme näe yhteyttä ja yhtäläisyyttä, näemme eron ja erilaisuuden.
Muusa,
Ihminen on kadottanut uskon itseensä.
Ja niin, kyllä minä tiedän mikä on pyhää, mikä pitäisi laulaa
mutta he eivät enää osaa kuulla minua.
En tiedä, kuinka palauttaisin luottamuksen.
Niin, muusa,
tiedänhän minä toki mikä on hyvää ja kaunista.
Herään aamuyön pimeänä hetkenä kissavanhuksen rääkynään, se haluaa mennä ulos.
Illalla tyttö istuu viereeni, hymyilee silmiin ja haluaa kuulla runoutta.
Menen ystävieni luo syömään ja juomaan hyvin, kertomaan kuinka he ovat minulle tärkeitä.
Mutta muusa,
minäkin pelkään. Enkä aina osaa tehdä oikein.
Annan kissan huutaa ja jään vuoteeseen haluamatta liikkua.
Otan tytön kainaloon mutta vain hetkeksi, paeten toisten luo aivan liian pian.
En kerro mitään, vaan syötyäni kyllin poimin hatun naulasta ja kiitän ateriasta.
Muusa, tiedän,
minä liioittelen ja joskus heijastan omat pettymykseni maailmaan ja toisiin ihmisiin.
Kun en jaksa itse aina rakastaa, näen vain pelkoa myös ympärilläni.
Mutta muusa, tämä huoli ihmisistä ja rakastamisesta ei ole ainoastaan oman traumani sublimaatiota,
ei,
maailma on oikeasti pahalla tolalla.
Israelin kansa rakentaa hirvittävää aitaa serkkujensa eteen.
Kontioniemellä punainen risti rakentaa kylälle toista jalkapallokenttää, koska suomalaiset eivät halua mustien miesten pelaavan heidän sorallaan.
Oulussa ihmistä lyödään rautaputkella, koska hänen kasvonsa ovat toista sävyä
. Minä en tiedä miksi, en ole katsonut heidän sydämiinsä, mutta kuvittelen tietäväni ja itken sitä.
Muusa,
en minä tiedä miksi ihminen ei näe toisessa ihmisessä enää itseään.
En minä tiedä mistä nämä muurit ovat tulleet.
En minä tiedä milloin rakkaus muuttui itserakkaudeksi, itserakkaus peloksi, pelko vihaksi.
En minä tiedä milloin kadotimme luottamuksen. Tai oliko sitä koskaan.
Silti, muusa,
Haluaisin sen luottamuksen ihmisiin takaisin.
Anna minulle sanat,
joilla voin auttaa heitä katsomaan toisiaan silmiin
tervehtimään naapuria rappukäytävässä
hymyilemään kadulla vieraalle vastaantulijalle.
Sillä suurin on rakkaus, joka ei tunne rajoja,
joka ottaa sisäänsä
kaiken.
-Paavo J. Heinonen-