Bigelow'n tapa lähestyä teemaansa on näyttää, miten järjetöntä sota on. Sitä ovat yrittäneet monet muutkin, ja jotkut heistä ovat kompastuneet siihen, että väkivalta on aina vähän liian jännittävää ja näyttävää (samalla tavalla kuin raiskauksen kuvaaminen elokuvassa kääntyy helposti pornografiaksi).
Mutta Bigelow onnistuu, lähes kautta linjan. The Hurt Lockerin kuvaama sotilaiden todellisuus on vailla järjen häivää. Se on monotonista ja tylsää – ja samalla sitä varjostaa kauhu ja suru.
Jeremy Rennerin esittämä adrenaliinikoukkuun jäävä pomminpurkaja on hieno antisankari. Häneen on pakko samastua, mutta hän on myös arvaamaton, omassa kuplassaan, jo muiden tavoittamattomissa. Bigelow kuvaa hienovaraisesti tunne-elämästään irtautuneen ihmisen tapaa reagoida.
Asioita ei alleviivata, ne näytetään viisaasti.
Myös elokuvan tempo tekee tästä poikkeuksellisen sotakuvauksen. Bigelow antaa kohtauksille aikaa, mikä tekee niistä tavattoman vahvoja. Odottaminen on sietämätöntä, ja juuri se repii elokuvan sotilaiden hermoja.
Kliseitä ui kuitenkin tähänkin soppaan, vaikka vain vähän. Miksi amerikkalaisissa sotaelokuvissa aina korostetaan sitä, että ne rohkeimmat kundit ovat kouluttamattomia taviksia - ja jos vastaan tulee joku vähän liian älykäs, on varmaa että hänestä tehdään jauhelihaa? Tähän traditioon liittyvä outo vahingonilo hyppää silmille varsinkin elokuvassa, joka on muuten niin viisas ja monisyinen.
Anu Silfverberg