Kaikki alkaa Münchenin lentokentältä, jossa usein neuvotellaan lumiketjuista. Parikymmentä vuotta sitten ne olivat tärkeät, koska ei ollut nelivetoautoja. Silloin viikkoa kierrettiin ajopeleillä, joilla sitten päädyttiin joskus mitä oudoimpiin paikkoihin kuten Oberstdorfilaisen talon puutarhaan!
Tai sitten joku saattoi oikaista mersunsa Garmisch-Partenkirchenin liepeillä mutkasta onneksi lumisen pellon puolelle, mihin se olisi saattanut jäädä pitkäksikin aikaa, ellei ystävällinen maanviljelijä olisi suostunut auttamaan. Ensin oli toki hoidettava lehmän poikiminen - tuli oikein hyvärustoinen poika - ja silitettävä kohtuullinen aika navettakoiraa sekä lopuksi lämmitettävä traktori ajokuntoon talon emännältä ”varastetulla” kiehuvalla teevedellä. Sitten mersu olikin kohta jo taas tiellä vuokraajansa jakamattomaksi riemuksi.
Jos joku väittää vielä, ettei Saksasta löydy ystävällisyyttä, niin lähteköön etsimään sitäkin vaikka mäkiviikolta!
Saksa ei kenties olekaan niin…
Meillä Suomessa keskustellaan aina ennen mäkiviikkoa siitä, mikä on mäkiviikon nimi. On ”Keski-Euroopan” ja ”Saksan-Itävallan” koulukunnat.
Molemmat ovat sinänsä väärin, koska alkukielellä se on aina ollut ”Vierschantzentournee” eli ”Neljän mäen turnaus”, johon nykyaikana on sitten aina liitetty eteen sponsorin nimi kuten jo kai kaikessa urheilutoiminnassa.
Loogisesti ajatellen olisi Saksan-Itävallan-mäkiviikko ehkä ymmärrettävämpi, koska niissä maissahan tätä viikkoa tai reilua sellaista kierretään. Keski-Eurooppa on ainakin maantieteellisesti huomattavasti suurempi alue. Arvelen kuitenkin keskustelun tästä jatkuvan kuten niin monesta muustakin perustavaa laatua olevasta tärkeästä kysymyksestä meillä.
Mäkiviikolla tuo nimi ei juuri juolahda mieleen. Jos ei ole ihan kokonaan myynyt sieluaan mäkihypylle ja v-tyylille, niin mäkiviikko saattaa tarjota jopa sadunomaisen elämyksen, joka alkaa Oberstdorfista saksalaisten alppien juurelta. Meille vaarojen ihmisillehän vuoret ovat eksotiikkaa, mutta eivät niitä hyljeksi paikalliset asujatkaan.
Huiput ovat tavallaan kuin luonnon GPS, ohjaava sormi kohti paikkaa, jonne jokainen on enemmän tai vähemmän suuntaamassa touhuttuaan ensin mahdollisimman perusteellisesti täällä mäkiviikolla ja vähän muuallakin elämässä.
Ei kai ole sattumaa, että ihan tutkimustenkin mukaan vuorten katseleminen saa ihmisen rauhoittumaan, tavallaan ajatuksettomaan tilaan samalla tavalla kuin tuijottamalla liekkeihin tai kuuntelemalla maininkien kohinaa. Kaikissa niissä on jotain meille hallitsematonta, elämää suurempaa ja pysyvämpää voimaa.
Oberstdorfissa keskellä kylää yhä vieläkin olevan navetan tuoksu on oivallinen lähtökohta mäkiviikolle. Se kuvastaa hyvin sitä, ettei kaiken tarvitse muuttua. Mäet ovat vuosien varrella modernisoituneet, hyppääjien varusteet ovat yhtä kaukana aikaisemmista kuin pipo kypärästä. Urheileminen on kehittynyt, mutta mäkiviikon sielu on yhä sama.
Se lähtee Obersdorfin navetan ja glühweintelttojen tuoksusta ja jatkuu smokkipukuisten suurten ikäluokkien saksalaisten ökyillallisille ja sumeilemattomaan ilotulitusmaniaan Garmisch-Partenkirchenissä.
Kun tuota rakettikeskitystä katselee uudenvuodenyönä majatalon parvekkeelta, joutuu väkisinkin ajattelemaan, millaisia mahtoivatkaan olla yli 60 vuotta aikaisemmin liittoutuneiden "ilotulitukset" Dresdenissä, Hampurissa, Kölnissä ja niin edelleen.
Samaan aikaan amerikkalainen uutiskanava yrittää mahdollisimman tasapuolisesti käsitellä viimeisintä ”ilotulitusta” Gazassa. Kyllä ihminen on ihmiselle ihminen. Sutta on tähän sanontaan turha sotkea.
Miten niin Itävalta?
Vuoden aluksi siirrytään Itävaltaan. Joku asettaa kysymyksen, miksi maan nimi on Itävalta. Eikö se ole turhauttavaa niille eurooppalaisille, joiden kotimaa sijaitsee Itävallasta itään, jolloin Itävalta itse asiassa jää länteen?
Seuraa kevyen epäselvä esitelmä Euroopan historiasta ja Habsburgeista. Onneksi Innsbruckiin on lyhyt matka.
Mäkiviikon aromi muuttuu Innsbruckissa. Tullaan ikään kuin maalta kaupunkiin. Navetta ja uudenvuodensmokit muuttuvat harmaaseen kivitaloympäristöön, jolle historian tuoksu kuitenkin tuo oman ainutlaatuisen leimansa. Ja juuri Innsbruckissa kiertue muuttuu tautiseksi, jos on muuttuakseen.
Illalla tauti hiipii vuoteen jalkopäästä ja aloittaa horkkamaisen palelun, joka saa kookkaammankin muistuttamaan tehosekoitinta.
Aikansa riehuttuaan se muuttaa taktiikkaa ja heläyttää lämmittimet täysille. Ja sitä jatkuu muutaman päivän ennen kuin riehuminen laantuu tavanomaiselle asteelle ja alkaa hiljalleen paluu todellisuuteen.
Todellisuuden varmistamiseksi siirrytään Innsbruckista päättämään satua Bischofshofeniin, jossa mäki on komea, mutta hyppääjille yhä vieläkin outo.
Päätöskilpailu Loppiaisena on paikallisille suuri juhla, jota joku voisi kutsua viinanjuontikilpailuksi. Myytti suomalaisten johtoasemasta tässä lajissa rapisee ja romahtaa. Täällä osataan paremmin ja enemmän.
Mäkiviikon päätöspaikasta joku on kauneimmin sanonut, etteikö sitä voisi jättää kokonaan ohjelmasta pois. Kylästä on oikeastaan mahdoton erottaa samanlaista, sille ominaista ja mäkiviikkoa kuvaavaa tuoksua.
Ehkä juuri siksi on hyvä, että ”Bissen” on päätöskilpailun näyttämö. Onhan se näin todella ovi takaisin todellisuuteen, askel maailmaan, jossa nykyisin mielikuvitusta pidetään tehottomuutena ja ohjaamatonta luovuutta organisaation heikkoutena.
Mäkiviikko on kaiken hyppäämisen keskellä myös paluuta menneisyyteen, jos sen uskaltaa niin kokea. Sairaan tautisenakin.
Arto Teronen