Vitsi on ensimmäisiä, jotka alkoivat kiertää heti lamapuheiden alettua, ehkä jo vähän ennenkin. Huumorihan on aina liittynyt läheisesti myös ihmiskunnan synkimpiinkin hetkiin ja toiminut henkisenä säilyttäjänä, epätoivon torjujana, vaikka taustalla aina on ennen kaikkea pelko tulevasta.
Pelko sanana ja ilmiönä tuli mieleen kuitenkin toisesta yhteydestä, kun luin ihan tavallista Sitaattikirjaa. Ilmeisesti jo kauan aikaa sitten Plinius-niminen arvatenkin mies oli todennut, että ”surulla on rajansa, pelolla ei. Ihminen näet suree sitä minkä tietää tapahtuneen, mutta pelkää sitä mikä saattaa tapahtua”!
Pliniuksen arvasin mieheksi, koska nimestä päätellen hänen aikanaan naiset vaikenivat muuallakin kuin seurakunnassa, mutta oli tietysti olennaista selvittää kuka moisen sinänsä oikean ajatuksen oli suustaan päästänyt. Jospa hänestä saisi perustaa tälle ainaiselle häviämisen pelollekin, josta urheilussa edelleen puhutaan.
Plinius ei fobioista perustanut
Plinius osoittautui roomalaiseksi sotilaaksi, kirjailijaksi, oppineeksi ja luonnontutkijaksi. Hänen koko nimensä oli Gaius Plinius Secundus, mutta paremmin hänet tunnetaan Plinius vanhempana. Oli siis olemassa myös nuorempi Plinius, joka olikin vanhemman sisarenpoika. Nuoremman mukaan hänen enonsa käytti kaiken aikansa opiskeluun ja kirjoittamiseen, mitä nyt piti taukoja kylpyjen aikana.
Plinius vanhemmlta on jäänyt vain yksi kirja, laaja luonnonhistoria, mutta ovat häntä askarruttaneet myös ihmisen pään sisällöt kuten suru ja pelkokin. Tuskin Plinius aikanaan vielä käsitti pelon eri muotoja, mutta osuvasti kylläkin sen, että pelko on tietyllä tavalla myös eräänlaista pahan ennustamista, pessimismin synkin sisältö ja hyvin alkukantainen tunnetila, johon liittyy muun muassa mantelitumake.
Nykyisin hän pääsee ”fobistien” kerhoon pelkäämällä vaikkapa siltoja, rautateitä, lääkäreitä, toreja ja muita aukeita paikkoja, ahtaita paikkoja, korkeita paikkoja, kirjoja, sanoja, kuolemaa, elämää ja jopa kaikkea. Yksi kuuluisimmista pelkääjistä taisi olla Thomas Alva Edison, joka pelkäsi pimeää. Ilmankos keksi sähkölampun eli käytti tavallaan pelkoaan hyväkseen.
Eikä pelko suinkaan ole vähäinen tekijä urheilussakaan, päinvastoin.
Pelosta on vaikea puhua
Jo lähes klisee on urheilussa tämä kuuluisa pelko, jota mäkihyppääjien uskotaan tuntevan. Usko perustuu pitkälti tavallisen ihmisen ajatukseen hurjista mäistä hyppäämisen mahdottomuudesta. Toki mäkikotkat kuitenkin ihan varmasti myös pelkäävät, halusivat tai tajusivat sitä tai eivät.
Silloin kun pipo päässä ja vähän erilaisilla monoilla ihan riittävän isoista mäistä alas hyppäämällä tultiin, niin taatusti mielessä kävi pelko. Ja usein aika nimettykin pelko eli ajatus siitä kaadunko ja loukkaannunko?
Kysymys on mäkihypyssä siis aika rajatusta pelon kohteesta, vaikka sitä ei usein hyppääjä etenkään nykypäivänä samalla tavalla koekaan, että se pitäisi jokaiselle kysyjälle myöntää. Sillä hyvin yleinen kysymys edelleenkin on mäkihypyssä pelko. Tuskin on yhtään kisaa, jossa ei joku median edustajakin asiaa ottaisi esille muodossa tai toisessa.
Tilanne on täysin päinvastainen autourheilussa ja erityisesti formula-1:ssä, jossa pelon yhdistäminen sankareihin olisi aika halveksittavaa. Nämä nykyajan sankarithan ovat kuin entisajan ritarit linnoissaan Ivanhoen tapaan: olutta juotiin ja väijyttiin naisia, välillä käytiin osoittamassa rohkeutta turnajaisissa.
Olen aika varma, että nämä haarniskamiehet pelkäsivät siinä missä nykyajankin urhoilijat. Silloin vain pelko oli todellista heikkoutta, koska elettiin urheuden ja urhollisuuden valtakunnassa. Vähän samanlainen on formula-1:sten valtakunta, jossa pelko on lähes peitelty tabu. Siitä ei kovin usein puhuta.
Kuitenkin jokaisen kuskin mielessä ainakin ajoittain käy pelko siitä kuolenko tai loukkaannunko? Molemmatkin ovat toki mahdollisia, mutta päinvastaisessa järjestyksessä.
Urheilussa suuri pelon alue on sitten tämä meillä Suomessa hyvin tunnettu häviämisen pelko, jonka vastakohta on voittamisen halu tai tahto. Tutkittuani erilaisista lähteistä pelkoa yleensäkin, havaitsin, että tätä pohtimalla näin kuitenkin suhteellisen lyhyessä kirjoituksessa ei tulla hurskasta hullummaksi.
Häviämisen pelko on nimittäin täysin itsetuntokysymys, eikä mielestäni sillä ole suoranaista yhteyttä todelliseen ja perinteiseen, itsesuojeluvaistoon perustuvaan pelkäämisen muuten kuin siinä, että urheilija tavallaan tunnistaa huonon lopputuloksen jo ennakolta ja vaikuttaa siihen näin osaltaan.
Plinius ei tiennyt pelätä
Pelkäänpä, ettei tässä jutussa ole päätä, eikä häntää. Siinäkin on yksi pelkoon liittyvä tapa ilmaista asioita. Niitä on muuten paljon, jos ryhtyy keräilemään.
Alussa mainittu Plinius tiesi siis pelon olemassaolon hyvin, mutta omassa ajassaan hän ei osannut pelätä oikein. Sen vuoksi hänestä tuli myös Pompejin ja Herculaneumin kaupungit tuhonneen Vesuviuksen tulivuorenpurkauksen kuuluisin uhri! Siitäkin huolimatta, ettei hän ollut mailla eikä halmeilla tulivuoren purkautuessa ja peittäessä kaupungit tuhkaan ja laavaan.
Kuultuaan purkauksesta Pliniuksessa heräsi luonnontutkijan minä. Hän purjehti paikkaan, jonka arvioi olevaan tarpeeksi kaukana kuitenkin purkauksesta, mutta ei arvannut, että samassa rätinässä ilmaan erkaantuu myös myrkyllisiä kaasuja.
Hän ei osannut pelätä sillä hetkellä sitä mikä saattaa tapahtua! Pelolla on ainakin yhtä monta rengasta kuin KOK:n suojatulla viisikolla. Pelon renkaat eivät kuitenkaan ole suojattuja, vaan jokaisen käytettävissä halusi tai ei.
Arto Teronen