Merete Mazzarella julkaisi pari vuotta sitten Fredrika Runebergin elämäkerran. Fredrikan persoona ja elämä on aina kiehtonut minua. Hän oli yhtäältä aikaansa edellä oleva harvinaisen koulutettu nainen ja kirjailija. Toisaalta hän oli 1800-luvun tiukoissa rajoituksissa kasvanut nainen, joka jättäytyi omaa mitättömyyttään korostaen kuuluisan puolisonsa varjoon, hänen alamaisekseen ja palvelijakseen.
Yksi ajatus Mazzarellan kirjoittamassa elämäkerrassa nousee usein mieleeni, vaikka kirjan lukemisesta onkin jo aikaa. Fredrika odotti koko elämänsä mahdollisuutta paneutua hyvällä omalla tunnolla kirjoittamiseen, johon sen ajan naiskäsitykset ja suuren talouden emännän velvollisuudet tarjosivat vain niukasti tilaisuuksia.
Hän pidätteli luomisvimmaansa kuin pato koskea ja toivoi voivansa joskus avata padon sulut. Lopulta hänen elämässään koitti aika, jossa haaveiden toteuttamiseen olisi ollut enemmän mahdollisuuksia. Mutta silloin ei luovuuden ja sanomisen tarve enää kuohunutkaan mielessä. Koski oli kuivunut vaatimattomaksi puroseksi. Ei ollut enää kirjoitettavaa, aika oli kulkenyut sen ohitse.
Huomaan usein miettiväni, minkälaisia teoksia Fredrika Runebergilta jäi toteuttamatta ja miten ne olisivat voineet vaikuttaa orastavaan Suomen kirjallisuuteen. Surullista, että niin paljon sanottavaa haihtui ilmaan.
Luovuutta ei voi säilöä. Sen voi kyllä nujertaa omalla tai muiden kritiikillä, kiireellä tai rohkeuden puutteella. Joskus toki luovuus tarvitsee myös hauduttelua. Mutta tarvitaan myös pelottomuutta ja intoa lähteä toimimaan. Kannattaa kirjoittaa, maalata, musisoida, liikkua, tutkia, tehdä töitä käsin tai ajatuksen voimalla silloin, kun siihen on tarve.
Elämässä on muitakin asioita, joita ei voi säilöä. Ihmissuhteita ei voi pakastaa niin, että ne voisi ottaa esille myöhemmin tuoreina ja elinvoimaisina. Lapset ovat pieniä vain hetken. Heidän tarvettaan vanhempiinsa ei voi siirtää siihen aikaan, jolloin olisi töiltä paremmin aikaa. Tärkeitä ihmisiä kohdataan, mutta heidät usein myös kadotetaan.
Elämänmuutoksiin tarjoutuu mahdollisuuksia ajoittain. Ne ovat kuin avautuvia ovia ja ikkunoita uusine näkymineen. Ovet ja ikkunat avautuvat, mutta myös sulkeutuvat usein odottamatta. Usein vasta jälkikäteen näkee, että mahdollisuut menivät ohi ja tehdyt valinnat eivät ole peruttavissa.
Varmaan jokainen ainakin joskus harmittelee asioita, jotka jäivät toteuttamatta, ratkaisuja, jotka jäivät tekemättä tai ihmisiä, jotka jäivät kohtaamatta ja etääntyivät, vaikka joskus olivat ulottuvilla. Elämän isoimpia viisauksia on nähdä, mitkä ovet kulloinkin ovat auki ja uskaltaa kurkistaa sekä astua sisään.
Fredrika Runebergin elämäntyö oli merkittävä, vaikka siitä paljon jäikin toteutumatta. Eikä kaikkiin kiinnostaviin mahdollisuuksiin yksinkertaisesti ole mahdollisuutta tarttua yhden elämän puitteissa. Mutta silti: tartu hetkeen.