Hyppää sisältöön

Meri Valkama: Muista Nokian lapsia

Kun tulevaisuus ahdistaa vanhempia, voimat vähenevät. Tutkimus laman lapsista osoittaa, että kun vanhempi irtisanotaan, huomiota on kiinnitettävä myös lasten ahdinkoon.

Meri Valkama. Kuva: Heikki Valkama.

Syksy oli musta, tai ehkä värikäs. Olen kadottanut muistikuvan, sillä silloin hyvästelin lapsuuteni.

Oli vuosi 1991, lama. Työnsä menettivät molemmat vanhempani. Vararikko oli totaalinen. Sitä seurasi avioero, perheen hajoaminen, lopulta kodin myyminen.

Metsäisen harjun juurella nököttävä talo tyhjennettiin keväisellä viikolla, jolla koululaiset riemuitsivat loman alkamisesta ja mattolaituria keikutti viileä vesi. Pyöräilin pitkin hiekkatietä talolle. Tähän kylään olin juurtunut, mutta nyt sieltä piti lähteä. Talon omistivat jo uudet asukkaat, kun käänsin avaimen viimeistä kertaa lukossa. Hiljaisena tuijotin tyhjiä seiniä, paljaita lattioita.

Mietin taloa tänään. Mietin Nokian tuhansia irtisanottuja – muitakin, jotka ovat työnsä viime aikoina menettäneet.

Nokian ja muiden yritysten irtisanomisissa kyse ei ole vain työntekijöiden ahdingosta. Kärsimys koskettaa myös heidän lapsiaan.

Erityisesti mietin heidän lapsiaan. Työttömyys osuu aina myös heihin. Pahimmillaan jäljet näkyvät vielä vuosikymmenten päästä. Niin tapahtui 1990-luvulla kasvaneille.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen poikkeuksellisen laaja tutkimus piirtää karua kuvaa laman lapsista – sukupolvesta, johon minäkin kuulun. Joka neljännellä vuonna 1987 syntyneellä on jonkinlainen merkintä rikos-, sakko- tai tuomioistuinrekisterissä. Joka viidennellä on mielenterveysongelmia. Joka kuudes ei ole saanut hankittua peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Minun perheessäni laman aiheuttama varattomuus luikerteli kaikkeen: harrastuksiin, joista oli luovuttava. Lomamatkoihin, joita ei tehty. Aterioihin, joilla tarjolla oli vain välttämätön.

Jokin aika sitten lelukaupassa ajattelin, miten lelut eivät tunnu maksavan nykyään mitään. Myöhemmin tajusin, ettei hintataso ollut kovin erilainen parikymmentä vuotta sitten. Aikana, jona ei ollut varaa edes juustoon, kaikki ylimääräinen vain oli tavoittamattomissa.

Vaikka se ei tapahtunut hetkessä, minä pääsin varattomuudesta. Monille aineeton köyhyys kuitenkin periytyy. Lapsista, joiden vanhemmat ovat nostaneet toimeentulotukea yli viisi vuotta, peräti 70 prosenttia saa sitä itsekin. Mitä pidempään vanhemmat ovat eläneet tuilla, sitä enemmän heidän lapsensa käyttävät mielenterveyspalveluja, syövät psyykelääkkeitä, tekevät rikoksia ja joutuvat huostaan otetuiksi.

Kun tulevaisuus ahdistaa vanhempia, voimat vähenevät. Konkreettisesti se näkyy rakkauden osoitusten vähenemisenä ja kovakouraisuuden ja ailahtelevaisuuden lisääntymisenä.

He, jotka jo lapsuudessaan ovat saaneet huonot eväät, tarvitsevat tehostettua tukea. Nokian ja muiden yritysten irtisanomisissa kyse ei ole vain työntekijöiden ahdingosta. Kärsimys koskettaa myös heidän lapsiaan. Laman lapsena tiedän.

Runsas vuosi sitten ajoin talolle. Mikä lapsena tuntui isolta, näyttää aikuisena pieneltä, ajattelin. Yksi ei ollut muuttunut: syksy oli musta, tai ehkä värikäs. En erottanut.

Taloa ympäröivät vain muistot, murheelliset, kadonneetkin.

Meri Valkama
Kirjoittaja on Journalisti-lehden toimittaja

Suosittelemme sinulle