Aristoteles Rastapopoulos, läpeensä tunnollinen ja harvinaisen rehellinen kaveri, seisoi Rootoksen rannalla ja katsoi merta (Rootos = reikkalainen saari, katso merta = Reikassa taajaan käytetty, naapurimaan kielestä reikkaan levinnyt sanonta).
Ja mikäpä oli siinä seistessä, spiido-tyyppisissä, sopivista kohti piukeissa uikkareissaan elikkäs tsimmareissaan, jotka eivät jättäneet arvailuille varaa: Aristoteles oli reikkalainen Mies, muotovalio vailla vertaa.
Siinä seistessään Rastapopouloksen rannetta kuitenkin pakotti. Rankka työnteko ja tilastojen mukaan maanosan pisimmät työpäivät vaativat veronsa.
Hän kun oli aloittanut työpäivänsä auringon nousun aikaan, kuten Reikassa oli tapana, jotta työpäivälle saatiin tilastopituutta. Työpäivää ja tilastoja venytettiin päästä ja toisesta. Aamukahvin ja roissantin (roissantti = reikkalainen voisarvi) jälkeen oli ollut vuorossa maatalouden tukihakemusten täyttämistä. Ja sitä hän nyt olikin tehnyt käsin uutterasti kolmatta tuntia.
Ja nyt rannetta pakotti. Hieman lohtua tähän ahdinkoon toi kuitenkin se, että auringon laskiessakin lämmintä oli vielä 25 astetta. Ja meren lämpöinen vesikin oli juuri huojentanut ranteessa tuntuvaa, jäytävää kipua. Rootoksella vallitseva subtrooppinen talvisateiden ilmasto näytti parhaita puoliaan.
Toisin oli ollut Ritvan, Ritun, eksän kotimaassa, kaukana Pohjolassa, susirajalla saakka, missä pimeys vallitsi, satoi, oli kylmä ja ihmisiä pääsääntöisesti vitutti.
Reikkalaisen ajatukset harhailivat vuosien taa, kun Ritu oli tullut ystävineen lomalla Rootokselle. Kuinka Ritulta ei jäänyt huomaamatta rantalentopallokentsillä spiiduissaan palloileva Aristoteles, enkä puhu nyt sisäisestä kauneudesta, ja kuinka Ritu, vaalearotuinen namupala, ei jäänyt huomaamatta häneltä.
Kuinka he olivat alkuun illastaneet meren rannan terasseilla. Ritu otti usein reikkalaisen salaatin (reikkalainen salaatti = reikkalainen perusruoka, perusmättö), ja hän tilasi rillattua lammasta (rillaaminen = reikkalainen ruuanvalmistustapa).
Silloin, Aristoteles muisti, oli käytössä vielä rakmat – niillä maksettiin ruuat ja juomat (rakma = reikkalainen rahayksikkö, käytössä ennen yhteisvaluuttaa). Ai jai, kyllä silloin, hän tuumi, oli vielä elämä mallillaan kuten temokratiakin (temokratia = reikkalainen valtiomuoto; Reikka = temokratian mallimaa).
Naimisiin mentiin pikavauhtia. Häitä oli vietetty reikkalaiseen tapaan sorbasta tanssien (Sorbas = reikkalainen kansantanhu).
Mutta nyt Ritu oli poissa. Eikä reikkalainen voinut ymmärtää miksi.
Suhde Rituun oli alkanut rakoilla, kun kävi ilmi, ettei Aristoteles ollut maksanut takaisin pientä olematonta lainaa Ritun veljelle. Useista ystävällisistä muistutteluista ja lopulta kehotuksista huolimatta. Muutama laskukin oli tullut maksettua maltillisella aikataululla. Pikku juttu, Aristoteles mietti. Kaikkihan näin toimivat.
Ritun jääräpäinen asenne oli nostanut reikkalaisen verenpainetta, kunnes kuohahti ja kunnolla. Eikä viileä Ritu voinut antaa tapahtunutta anteeksi. Lusikat ja reikkalaiset astiat menivät jakoon.
Erosta tuli riitaisa. Lopulta Ritu joutui taipumaan, ja jättämään yhdessä hankittua omaisuutta Rootokselle suunnatessaan takaisin pohjoiseen kotiin. Eikä pesän jako, näin vuosia myöhemminkään, ollut vielä loppuun saakka selvä. Ulkopuoliset asiantuntijatkaan eivät tuntuneet tietävän, kuka oli vastuissa ja kenelle.
Ritua näin aikansa muisteltuaan reikkalainen suuntasi jälleen katseensa ja ajatuksensa merelle, sukelsi sen samettiseen syliin ja alkoi miettiä, söisikö iltasella alkupaloiksi paistettua vetajuustoa (veta = reikkalainen vuohenjuusto).
Loppukaneetti: kertaan vielä tähän päähenkilöideni keskeiset luonteenpiirteet.
Aristoteles: tumma ja tulinen, iholle pyrkivä, rennon repsakka, huoleton ja houkutteleva, etelän hetelmä.
Ritu: viileä ja vaalea, etäinen, tiukkis, tavaroistaan tarkka, pohjan akka.