Helsingin Sanomien ilmoitussiirtymisestä maksulliseen verkkosisältöönei varsinaisesti tullut yllätyksenä. Uutista on odotettu jo jonkin aikaa.
HS seuraa verkkosisällön maksullisuudessa New York Timesin mallia. NYT on pystyttänyt oman verkkosisältönsä ympärille niin sanotunhuokoisen maksuseinän:yleisö pääsee edelleen ilmaiseksi lukemaan lehden saitilla olevaa sisältöä tietyn määrän tietyssä ajassa. Kun raja tulee vastaan, käyttäjän tie lehden sisältöön katkeaa ja häneltä pyydetään tilausmaksua.
Sanoma-yhtiössä uskotaan maksulliseen verkkosisältöön ainakin julkisen puheen tasolla.Perustelunakäytetään ulkomaisia esimerkkejä: New York Times, Wall Street Journal, Times, Financial Times ja Economist käyttävät kaikki jonkinlaista maksumuuria. Näillä lehdillä on kuitenkin englanninkielisen sisältönsä ansiosta globaali yleisö sekä runsaasti sellaista sisältöä, jota yleisö ei helposti saa muualta ilmaiseksi.
Helsingin Sanomien kohdalla näin ei ole. Iltapäivälehdet, Yle, MTV3, maakuntien ykköslehdet ja STT:n uutissisältöä web-palveluissaan julkaisevat saitit tarjoavat ilman maksuseinää kattavan uutismäärän. HS:n idean laadukkaasta maksullisesta tarjonnasta täytyy siis perustua muuhun kuin uutissisältöön: analyyseihin, taustoitukseen ja laajiin reportaaseihin. Niidenkin mahdolliset uutiskärjet muut toimitukset kyllä jakavat alkuperäistä lähdettä lainaten mahdollisimman nopeasti omissa palveluissaan.
Maksuvallien tarkoitus ei kuitenkaan välttämättä ole vain rahan saaminen verkkosisällöistä. Vähintään yhtä merkittävänä tavoitteena on esimerkiksiTimesin tapauksessanykyisten paperilehden tilaajien säilyttäminen. Paperilehden kuolema ei vielä ole näköpiirissä, mutta lehden painamisen ja jakelun kiinteät kustannukset ovat tuskallisen korkeat, kun samaan aikaan lehtien ilmoitustulot ja levikkitulot laskevat. Digisisältöön pääsyn kytkeminen printtitilaukseen on yksi keino jarruttaa väistämätöntä kehitystä ja jakaa printti-investointeja hieman pidemmälle aikavälille.
Maksuseinä-ratkaisuei kuitenkaan ratkaise sanomalehtien perusongelmaa: sanomalehdet eivät ole digitaalisen ajan tuotteita. Ne perustuvat fyysisenpaketoinnin ideaan:kerran päivässä tuotetaan pumaska, joka sisältää sekalaisen kokoelman asioita (urheilutulokset, naapurikunnan kaavoitus, tv-ohjelmat, sarjakuvat, satunnaisten ihmisten mielipiteet) jotka eivät oikeastaan millään tavalla liity toisiinsa. Paketointi oli järkevä ja käänteentekevä ajatus tietyssä teknologisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kirjapainotekniikka, jakelutekniikka ja ihmisten koulutustaso kohtasivat. Paketin tuottaminen oli kallista ja vain hyvin rahoitetun sanomalehtiyhtiön oli mahdollista tuottaa pitkäjänteisesti hyvin tehtyä pakettia eli sanomalehteä.
Nyt tilanne on kehittynyt niin, ettäriittävän hyvää pakettiavoi verkkoon tuottaa pienelläkin panostuksella. Omia, hyvin täsmälliseen aiheeseen erikoistuvia paketteja kokoavat pienet, usein harrastajapohjalta ponnistavat toimijat.Lisäksi useimmat aiemmin yleisönä tunnetun joukon edustajista ovat samanaikaisesti sisällön tuottajia, paketoijia ja kuluttajia. Rahaa tässä kuviossa saavat lähinnä paketointikoneen ja jakelutien omistajat: laajakaistaoperaattorit, Facebook, Twitter ja Google.
Maksumuurin pystyttämisessä on kuitenkin hyvä puolensa. Muurien pystytys osoittaa, että mediayhtiöt ovat tajunneet internetin voiman ja merkityksen. Maksumuuri ei välttämättä ole ratkaisu, joilla lehtiyhtiöiden tulevaisuus pelastetaan, mutta se voi olla arvokas oppimiskokemus.
Kari Haakana
Kirjoittaja on Yle Internetin palvelupäällikkö