Muutama viikko sitten postiluukusta tipahti tervetullut aviisi. Lehti sisälsi tiedot syksyllä alkavista kansalaisopiston opintopiireistä.
Kannoin painotuoreen aarteeni keittiön pöydälle. Nuuhkaisinkin sitä. Tuoksu toi mieleeni ensimmäisen koulupäivän ja opettajan antaman ikioman aapisen. Sekin hetki oli täynnä tunnetta ja oppimisen riemua.
Avasin ensimmäisen aukeaman. Nyt kannattaisi olla järjestelmällinen. Otin pöydälle kynän ja paperia. Merkkasin paperille jokaisen kiinnostavan kurssin. Mahdollisuudet olivat valtavat. Pelkästään kielikursseja oli kymmeniä. Koska olen aikoinaan aloittanut – ja lopettanut, ruotsin, englannin, saksan, ranskan, italian, venäjän ja latinan opiskelun, päätin kokeilla jotain uutta. Listalleni päätyi kiinan kielen alkeet, viro ja viittomakieli.
Olen myös aina halunnut harrastaa posliininmaalausta. Tämä kurssi ratkaisee lisäksi joululahjaongelmat. Tänä vuonna sukulaisten paketeista tulee paljastumaan persoonallisia itse maalattuja kukkakuppeja. Voisin kokeilla myös huovutusta ja puutöitä.
Kun viimeinenkin sivu lehdestä oli selattu, ruutupaperini oli ääriään myöten täynnä. Viikkoni oli ahdettu niin täyteen erilaisia kursseja, että ehtisin olla kotona hädin tuskin yösydännä. Töihin en ehtisi ollenkaan. Lisäksi kurssimaksuista näytti kertyvän melkoinen summa.
Päätin jättää asian hetkeksi hautumaan.
Kun asia sitten seuraavan kerran muistui taas mieleeni, ilmoittautuminen oli jo alkanut. Kun tarkistin tilanteen, suurin osa listallani olevista kursseista oli jo täynnä. Onnistuin kuitenkin saamaan paikat kuntojumppaan ja pitsinnypläykseen.
Toivottavasti tänä vuonna minulle ei käy kuten aikaisempina vuosina. Pari ensimmäistä oppituntia menee valtavan innostuksen vallassa, mutta sitten syksyn pimeät illat houkuttavat jäämään sohvalle televisiota tuijottamaan.
Tietenkään minulle ei käy niin. Ei tänä syksynä.