Hyppää sisältöön

Kari Haakana: Pitkä juttu tekee paluuta

Webin alkuaikoina toimittajana toimiessani sain selkeän ohjeen: Verkkoon ei kannata kirjoittaa yhtä näytönmittaa pidempää tekstiä. Takana oli ajatus siitä, että kuvaputkinäytöltä lukeminen on hankalaa ja verkon käyttäminen pätkittäistä. Lukija kyllästyy nopeasti ja näyttöä se ei varmastikaan jaksa vierittää.

Kuva: Olli Sulopuisto

Ajat ovat sittemmin muuttuneet. Kevyet kannettavat, älypuhelimet ja kosketusnäyttöiset tablettitietokoneet ovat korvanneet pöytäkoneet.

Nopeat verkkoyhteydet ovat arkipäivää suurimmalle osalle suomalaisia.

Sosiaalinen media ja muut koukuttavat verkkopalvelut ovat totuttaneet meidät verkon jatkuvaan käyttöön.

Amazonin ja e-kirjojen läpilyönti on totuttanut meidät lukemaan näytöltä kokonaisia kirjoja. Ja nyt näyttäisi siltä, että juuri verkon ja tietokoneiden kautta ryhdymme lukemaan erityisesti pitkiä tekstejä.

Parin viikon päästä virallisesti lanseerattava ja nimestään huolimatta suomalainen Longplay-palvelu (siirryt toiseen palveluun) seuraa tiukasti kansainvälisiä journalismitrendejä (siirryt toiseen palveluun). Viime aikoina verkkoon on syntynyt useita palveluja, joiden avulla tietokoneille ja lukulaitteille saa luettavakseen perinteisiä journalismin ja kirjallisuuden genrejakoja murtavia sisältöjä.

Amazonin Kindle Singles (siirryt toiseen palveluun) (josta New York Times julkaisi hyvän analyysin (siirryt toiseen palveluun)) on ehkä tunnetuin näistä palveluista. Palvelu tarjoilee jonnekin perinteisen aikakauslehtijournalismin ja kirjojen väliin pituudeltaan sijoittuvia kirjallisia tuotoksia.

Amazon toimii Singles-palvelun portinvartijana: kuka tahansa ei siis pääse singleä julkaisemaan.

Hieman vastaavanlaisia palveluita on Yhdysvalloissa muitakin, muiden muassa Byliner (siirryt toiseen palveluun) ja Atavist (siirryt toiseen palveluun). Longreads-palvelu (siirryt toiseen palveluun) taas linkittää muualla jo julkaistuihin pitkiin juttuihin.

Longplay tuo tämän idean siis Suomeen. Palvelun takana (siirryt toiseen palveluun) on joukko (free-)journalisteja, joista useat ovat lehtijuttujen lisäksi kirjoittaneet pamfletteja tai muita kirjoja. Kokemusta ja näyttöä perinteistä aikakausjuttua pidemmästä muodosta siis löytyy.

Longplaylla on muutamia haasteita. Keskeisin on varmasti yleisön maksuvalmius, kuten kolumnisti ja bloggaaja Pasi Kivioja kirjoittaa (siirryt toiseen palveluun). Kuusi euroa yhdestä jutusta kuulostaa aika paljolta, kun samalla hinnalla saa aikakauslehden irtonumeron.

Jutuista maksettavat rahat menevät tekijöille itselleen eivätkä esimerkiksi mediayhtiön hallituksen puheenjohtajan Nizzan-huvilan putkiremonttiin.

Ainakin ostoprosessin pitäisi olla Amazonin tapaan todella yksinkertainen, jotta impulssiostoksia syntyisi.

Lisäksi jutulla täytyy olla varsin merkittävä houkutus: sen täytyy paljastaa tai kertoa jotakin todella olennaista tai kiinnostavaa tai ainakin tehdä se kiinnostavalla tavalla. Ja miten saan tietooni sen, että julkaistu juttu on lukemisen arvoinen?

Lisäksi ajatus siitä, että juuri jutun pituus olisi jotenkin merkittävää on hieman häiritsevä. Hyviä pitkiä juttuja on hauska lukea, mutta jutun pituus ei automaattisesti tee siitä hyvää.

Itse asiassa entisenä aikakauslehtitoimittajana väittäisin päinvastaista: lähes kaikki jutut paranevat, kun niitä tiivistetään. Leipäkin on parempaa, kun siitä alustetaan liika ilma pois.

Toisaalta, pitkiä juttuja ei meillä julkaista liikaa. Kotimaiset aikakauslehdet lyhentävät juttujaan koko ajan ja pilkkovat isompia kokonaisuuksia laatikoihin ja osasiin, koska pelkäävät lukijan kyllästyvän pitkän tekstimassan edessä.

Pitkän muodon puolustajat ja lukijoiden keskittymiskykyyn luottavat toimijat ovat tervetulleita.

Longplayssa on myös se sympaattinen ominaisuus, että jutuista maksettavat rahat menevät (jakelukustannusten jälkeen) juttujen tekijöille itselleen eivätkä esimerkiksi mediayhtiön hallituksen puheenjohtajan Nizzan-huvilan putkiremonttiin.

Tällainen reilun kaupan journalismi antaa toivoa siitä, että pitkän muodon journalismilla on edellytykset menestyä verkossa, vaikka suurten mediayhtiöiden menestysreseptit edelleen ovat hämärän peitossa.

Kari Haakana
Kirjoittaja on Yle Internetin palvelupäällikkö

Suosittelemme sinulle