Kreikka ajautuisi vararikkoon ja eroaisi eurosta kesään mennessä. Mahtava Espanja olisi polvillaan ja anoisi armoa Kansainväliseltä valuuttarahastolta ja pohjoisen Euroopan oikeaoppisilta. Muodista ja muotoilusta ihailtu Italia paljastuisi savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi.
Eurosta luovuttaisiin, koko EU hajoaisi ja Suomi voisi, itsenäisyytensä palauttaneena, jäädä rauhassa odottamaan Venäjän kutsua liittyä Euraasian unionin täysivaltaiseksi jäseneksi.
EU:n ja euron tuhoon tuominneille päättynyt vuosi toi mukanaan raskaita pettymyksiä. Jo vuoden puolivälissä suursijoittaja George Soros arveli, että eurokriisi oli saatu hallintaan. Loppuvuodesta myös Euroopan keskeiset päättäjät alkoivat toitottaa, että pahin on ohi.
Synkkämielisten ennustajaeukkojen henkistä hätää pahensivat nenäkkäät skribentit. Heistä yksi oli Helsingin Sanomien pääkirjoittaja, joka lehden vuodenvaihteen numerossa otsikoi kirjoituksensa tavalla, jonka viestin suomalainen lottokansa oivalsi välittömästi: arvotaan seuraava kasvuprosentti.
Vuosi sitten ei olisi edes voinut kuvitella, hän kirjoitti, että Euroopan velkakriisin myrsky laantuu vuonna 2012 ja kriisimaiden korot laskevat. Ivailtuaan Espanjan pankkikriisin kulun varmasti, mutta väärin ennustaneita, hän kaiken huipuksi väitti, että jopa Kreikan luottoluokitus oli lähtenyt nousuun.
Hyväksikäyttäjistä ei pulaa
Ne, jotka tekevät tiliä hyödyntämällä poliittisesti tai muuten EU:n kriisimaiden ahdinkoa, eivät tietenkään ole antaneet periksi.
Vaikka ulkomaantoimittajat jo ymmärtävät suhtautua varovaisesti itselleen julkisuutta ja henkilökohtaista etua tavoittelevien ennustajien puheisiin, monet muut kokevat hetkensä koittaneen.
Kun päivälehdessä joulun jälkeen haastateltiin paikallisen kilpailun ahtaalle ajamaa kioskiyrittäjää, toimittaja sai häneltä seuraavan asiantuntijalausunnon: ”Eikös ne englantilaiset jo veikanneet, että Suomi lähtee eurosta kahden vuoden kuluttua? Eihän me voida jatkuvasti lahjoittaa etelän valtioille rahaa. Koko Euroopan unioni on hirveä väärinkäsitys”.
Tai kun persaukisen telakkayhtiön eteläkorealaiset omistajat kilpailuttivat Suomen ja Ranskan valtioita siitä, kumpi saisi lykätä suuremman tukun rahaa yrityksen tyhjyyttään kumisevaan kassaan, vuorineuvos Martin Saarikangas pantiin tv-uutisiin todistamaan, vastoin parempaa tietoaan, että Kreikkaan kyllä on syydetty miljarditolkulla rahaa, mutta omille duunareille ei anneta mitään.
Saarikankaan ansioksi on luettava, että pari viikkoa myöhemmin perussuomalaisille mitattiin vuoden suurimmat kannatusluvut.
Myös eroamisten ahdistama luterilainen kansankirkko on vainunnut EU-vastaisuudessa piilevän markkinaraon. Loppuvuodesta tuota sarkaa kynsi Yleisradion aamuhartauksissa kirkkoherra Juha Molarin hengenheimolainen, joka Jouluevankeliumilla todisti, kuinka EU:ssa ahdistus ja kärsimys ovat loputtomat ja kuinka sen toiminnan perustana ja tukena ovat vääryys ja väkivalta, nyt ja aina.
Totuus on armoton
Suomi ja muut euromaat eivät ole antaneet Kreikalle rahaa, vaan lainoja ja takuita, ja saaneet lainoistaan korkoja. Euromaiden tuella Kreikka on maksanut takaisin ottamiaan luottoja. Lainojen lyhennysten myötä Euroopan dynamon eli Saksan talouden pyörät on pidetty pyörimässä, talouden yleiseltä romahdukselta on vältytty, samoin myös Kreikan vajoamiselta takaisin diktatuuriin.
Mutta politiikassa ja taloudessa ei järki yksin ratkaise. Yhteiskuntamoraalin näkökulmasta asia on yksiselitteinen: suomalaisten oikeustajuun ei Kreikan ja muiden kriisimaiden avustaminen kerta kaikkiaan mahdu. Myös tämä on realiteetti.
Katolisessa kulttuurissa almun antaminen köyhälle on laupeudentyö, jonka myötä antaja saa viimeisellä tuomiolla anteeksi pienen synnin. Me rationaaliset protestantit emme tähän usko, päinvastoin. Meistä rahan antaminen kerjäläiselle on vahingollista. Se vain pitkittää hänen riippuvuuttaan ja alistettua asemaansa.
Järjen ja tunteen ristiriita ei suhteessa Euroopan unioniin ole yhtä jyrkkä ja tulehtunut yhdessäkään toisessa EU:n jäsenmaassa. Kansallisen edun määrittäminen ja sen johdonmukainen ajaminen vaatii näissä oloissa, samoin kuin kylmän sodan aikana, rohkeutta, kykyä ja varmaa pelisilmää. EU-asioista vastaavat virkamiehet tajuavat tämän kyllä ja ovat salaa kapinassa poliittisten päättäjien saamattomuutta, pelkuruutta ja halpahintaista populismia vastaan. Mutta mikään ei vain muutu.
Huomioita Euroopan laidalta jälleen kolmen viikon kuluttua.