Siksi minun on kirjoitettava Eerikasta.
Ei yksityiskohdista, vaan siitä miksi näin saa tapahtua. Pelottaa niiden lasten puolesta, jotka elävät tälläkin hetkellä rangaistusvankeina omissa kodeissaan. Pelottaa, koska heidän kohtelussaan ei ole mitään muuta logiikkaa kuin lainsäätäjän ja viranomaisten järkähtämätön halu pakottaa lapsi pysymään siellä, mihin hän on sattunut syntymään.
Jos aikuinen mokaa raha-asiansa kunnolla, häneltä viedään omaisuus, rahat ja ylpeys. Jos hän laiminlyö eläintensä hoidon, eläimet viedään pois ja omistajalle langetetaan eläintenpitokielto.
Mutta jos satunnainen kadunkulkija pahoinpidellään, suljetaanko hänet sairaalajakson jälkeen samaan selliin pahoinpitelijänsä kanssa? Kannustetaanko aikuista perheväkivallan uhria palaamaan kotiin pahoinpitelijänsä luokse?
Ei tietenkään. Mutta jos uhri on pahoinpitelevän aikuisen biologinen lapsi, lainsäätäjä ja viranomaiset tekevät kaikkensa, että vahingoittava suhde säilyisi mahdollisimman tiiviinä.
Suomessa mikään oikeus ei ole niin vahva kuin biologisen vanhemman oikeus omaan lapseensa.
Lastensuojelun korkein muoto meillä on biovanhemman ja lapsen yhdessä pysyttäminen, vaikka henki menisi.
Luin kerran tragediasta, jossa narkomaanipariskunnan lapsi menehtyi hoidon puutteeseen. Tapausta kommentoinut viranomainen sanoi, että lapsen vanhemmille "haluttiin antaa vielä mahdollisuus". Lausunto kuvasti mainiosti lastensuojelulakimme henkeä: sen tosiasiallinen kirjain suojelee vanhempien oikeuksia, ei lasten.
Lisää kysymyksiä: Kuinka moni kaljapullojen etikettitekstien kanssa näpertelevä poliitikko olisi valmis jättämään oman lapsensa hoitoon väkivaltaiselle juopolle? Miksi raskaana olevia huumeäitejä ei saa pakkohoitoon, pysymään kamasta erossa edes muutaman kuukauden ajan, vaikka he aiheuttavat syntymättömälle lapselleen tuskallisen addiktion ja mahdollisia pysyviä vammoja?
Miksi?
Alussa on aina perhe tai sen tapainen, jossa asiat ovat raiteiltaan. Jos perhe itse ei kykene katkaisemaan pahan kierrettä, yhteiskunnan pitäisi pystyä tekemään tarpeeksi voimakas väliintulo, jotta pahimmillaan sukupolvien yli siirtyvä kierre saataisiin katkeamaan.
Liian usein huonosti kohdeltujen lasten tilanteeseen puututaan kuitenkin vasta sitten, kun on jo melkein liian myöhäistä. Sen jälkeen lasta pallotellaan (parhaimmillaan) sijoitukseen, takaisin, sijoitukseen, takaisin. Lakia luetaan mutta oikeutta ei. Lapselta riistetään oikeus tasapainoiseen kasvuympäristöön, ja näin taataan että asiakkaita lastensuojelussa riittää tulevaisuudessakin.
Juuri tällainen yksittäisen lapsen todellisuuden aktiivinen unohtaminen, lakipykäliin vetoava sofistikoitu välinpitämättömyys ja tarvittaessa järeiden suojelutoimien kuten pysyvän huostaanoton välttely ovat sitä ajatusmaailmaa, joka eniten pelottaa.
Toivon, että Eerikan muistoa kunnioitettaisiin poliittisella teoilla, joka vahvistaisi niiden lasten ihmisoikeuksia, joilta ne on oman perheen taholta riistetty.
Antakaa resursseja ehkäisevään perhetyöhön, lastensuojelutyöhön, järjestötyöhön. Olkaa realisteja ja myöntäkää, että kaikista aikuisista ei ole vanhemmiksi. Ja antakaa sen ajattelun näkyä konkreettisina tekoina niiden elämässä, jotka voidaan vielä pelastaa.
Olkaa niin kilttejä.
Anna Perho
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kolumnisti, joka on työskennellyt tv-tuottajana, radiojuontajana ja käsikirjoittajana