Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Vuosi 2005: Nairobin Kibera on Afrikan suurin slummi, liki miljoonan kenialaisen koti. Paikka, johon valkoisen miehen tai naisen ei pitäisi mennä kuin aseistetussa saattueessa – näin sanoo hotellin respa, näin kirjoitetaan turistioppaissa, näin opastavat viranomaiset.
Olin kuvaaja Jussi Mansikan kanssa menossa tekemään reportaasia Kiberan arkipäivästä Ajankohtaiseen kakkoseen. Heräsimme Hilton-hotellissa aamuviideltä, koska halusimme kuvata auringonnousun Kiberassa. Otimme hotellilta taksin, ikivanhan lontoolaistyyppisen kulkupelin. Huruuttelimme aamun pimeydessä ne muutamat kilometrit, jotka erottavat Kiberan Nairobin keskustasta. Kiberan porteilla katuvaloja ei enää ollut.
Viimeinen parisataa metriä määränpäähämme, YK:n asutusjärjestön konttitoimistolle slummin rajalla, oli kuoppaista kinttupolkua ja kohtuullisen jyrkkää ylämäkeä.
Auton valoissa vilahteli tummia hahmoja, jotka kävelivät meitä vastaan. Vanha lontoolaistaksi hyytyi puoliväliin mäkeä. Kuski peruutti takaisin alas, yritti uudelleen, mutta vaihdelaatikosta ei kerta kaikkiaan löytynyt sellaista ryömintävaihdetta, jolla autorahjus olisi päässyt ylös asti. Äänet auton ympärillä voimistuivat, lähenivät… kädet tarttuivat kiinni autoomme… ja työnsivät meidät mäen päälle.
Nousimme autosta, kiitimme, ja hymyilevät auttajat jatkoivat matkaansa kohti päivätöitään Nairobin paremmilla alueilla.
Vuosi 2013: Clichy-sous-Bois on Pariisin pahamaineisin lähiö. Sieltä alkoivat vuoden 2005 katumellakat, jotka levisivät ympäri Ranskaa. Nuori ranskalaisnainen Eifel-tornin juurella kiteyttää Clichyn maineen:
- Se on Pariisin esikaupunki, mutta emme mene sinne koskaan.
- Miksette?
- Koska pelkäämme. Pelkäämme kovasti.
Erityisesti Clichy-sous-Bois´ssa vihataan toimittajia ja poliiseja, näin kerrotaan. Ihmiset ovat kyllästyneitä toimittajiin ja kuvausryhmiin, jotka haluavat vain näyttää uudelleen ja uudelleen kuinka huonosti asiat ovat Clichyssä.
Kuvaamme ongelmakortteli La Forestiéren taloja Clichyn stadionin katsomosta käsin. Kesäillassa kaikuu miesjoukon mekastus kerrostalojen pihassa. Ranskalais-suomalainen kuvaajani Akseli zoomaa ja onnistuu tallentamaan miesten hahmot, mutta etäältä. Oppaanamme on graffitimaalari Philippe. Voimmeko mennä tuonne? Philippe kohauttaa hartioitaan, Akselin mielestä se ei ole hyvä idea.
Kiipeämme stadionia ja kerrostaloja erottavan betoniaidan ylitse, ja kun ilmestymme näkyviin kajahtaa miesjoukosta huutoja, joita en aivan ymmärrä. Akseli selittää myöhemmin, että miehet kehottivat meitä kiikuttamaan itsemme ja kameramme sinne mistä olimme tulleetkin. Itsekin toki ymmärsin, ettei sävy ollut ystävällisin. Mutta toisaalta joukosta kuului myös naurunremahduksia.
Miesjoukosta irtosi yksi nuori mies, joka tuli luoksemme ja jutteli niitä näitä Philippen kanssa. Olivat vanhoja tuttuja. Mutta tilanne jumiutui. Me seisoimme kameran ja jalustan kanssa paikoillamme, paikallisten illanvietto jatkui parinkymmenen metrin päässä. Vähän sama tunne kuin taksissa Nairobissa. Pieni huoli ja pelko.
Enkö nyt muka voi mennä edes kysymään noilta, että saammeko kuvata ja haastatella? Philippe kohauttaa hartioitaan, Akselin mielestä se ei ole hyvä idea. Kävelen miesjoukon luokse, esittäydyn ja kysyn voisiko Suomen televisio hieman kuvailla ja kysellä heidän käsityksiään Clichyn tilanteesta.
- Tottakai voit. Mutta ei me täällä paljon muusta puhuta kuin jalkapallosta.
Siinä se. Kuvailemme, istuksimme aidalla, juttelemme jalkapallosta ja Clichystä. Poliisiauto ilmestyy paikalle, kiertää ympäri kerrostalon pihassa ja ajaa taas pois. Poliisia täällä vihataan, mutta suomalainen televisiotoimittaja on ihan okei. Ilta hämärtyy, juttua riittää. On yksi niistä hetkistä joita matkoilla silloin tällöin tulee: tästä ei ole mitään kiirettä pois.
Ei tietenkään ole niin, että kaikki maailman pahamaineiset lähiöt ovat täysin turvallisia tai että niihin voisi kuka vaan mennä kyläilemään mihin tahansa vuorokaudenaikaan.
Mutta uskon, että pahamaineiset lähiöt ovat mainettaan parempia. Niissä asuu tuhansia tai satojatuhansia ihmisiä, joista suurin osa haluaa vain elää mahdollisimman normaalia ja hyvää elämää. Sellaiset ihmiset eivät ole vieraalle uhka. Heidän kohtaamisensa on ravitsevaa, silmiä avaavaa.
Jokainen määritelköön itse, miten pitkälle antaa pelottelun määritellä omaa maantiedettään. Typeriä riskejä ei kannata ottaa. Mutta jos kaiken pelottelun ottaa todesta, jää moni hieno hetki kokematta.
Ajankohtaisen kakkosen Pahamaineiset lähiöt
Ruotsin Rinkeby aloitti Ajankohtaisen kakkosen Pahamaineiset lähiöt -sarjan. Sarjassa tutustutaan kesän aikana lähiöihin, joita turistioppaissa kehotetaan välttämään.