Sunnuntaiaamu, heinäkuinen pikkukylän raitti. Suojatiellä kaksi vanhaa miestä puvuissa, joissa on kävelty kirkkoon jo 50-luvulla.
Heissä, ihmisvintagessa, on jotain sellaista joka nostaa melkein palan kurkkuun. Kuvittelen papat nuoriksi. Vilja heilimöi, lauantaisin käydään tanssimassa. Elämä on yksinkertaista eikä mikään ole muovista.
Ystävä rikkoo romanttiset mielikuvani.
"Mut mieti, todellisuudessa noi voi olla ihan mulkvisteja."
Olen närkästyä ennen kuin tajuan, että ystäväni on oikeassa. Vaarien ulkonäöstä ei voi päätellä, ovatko he olleet keski-ikäisinä vaimonhakkaajia tai kiusaajapomoja – vai sittenkin oikeamielisiä ja ystävällisiä aikuisia, jotka vanhenivat viisaiksi ja kultaisiksi kettukarkkien suurkuluttajiksi.
Mietin myös mikä yhteys yksinäisyydellä on vanhuksen henkilöhistoriaan. Mitä jos hän olikin läheisiään piinannut änkyrä? Äkkipikainen räyhääjä? Lapsilleen kelvoton vanhempi? Entä miksi juuri vanhuksia on niin paljon yksinäisten joukossa? Ehkä heitä ei ole sittenkään sen enempää kuin yksinäisiä suomalaisia keskimäärin? Olen kuullut lohduttoman väittämän, jonka mukaan suomalaisella miehellä olisi keskimäärin 0,7 ystävää. Se ei lupaa hyvää palvelutaloa ajatellen.
Omakohtaisesti päätän skarpata, sillä voi olla, että yksinäisyys on ihan oma vika.
Ajatus jäi silti vaivaamaan. Ei siksi että minulla olisi mitään vanhuksia vastaan, vaan siksi, että jäin itselleni kiinni asiasta, jota kritisoin muissa: ihmisten kategorisoinnista yhden ominaisuuden perusteella.
Vanhuus, homous, leijonakorutyyli, ihonväri, maalaisuus, naiseus, vihreäsilmäisyys tai nuorisolaisuus ovat aivan liian laajoja määreitä, että ihmisestä voi niiden perusteella päätellä mitään yleispätevää.
Vaarien ulkonäöstä ei voi päätellä, ovatko he olleet keski-ikäisinä vaimonhakkaajia tai kiusaajapomoja – vai sittenkin oikeamielisiä ja ystävällisiä aikuisia.
Yksilön ominaisuudet, valinnat, ympäristö ja persoonallisuuden piirteet muokkaavat ihmisen identiteetin, eivät helposti havaittavissa olevat kattomääritelmät kuten ikä tai väri. Tai miten kokonaisen kansan voisi bulkittaa yhdeksi ryhmäksi? Suomen kansa sellaista, kreikkalaiset tällaista. Ei totta.
Ymmärrän kyllä, että yleistyksiä tarvitaan asioiden karkeaan jäsentämiseen. Stereotypioista voi repiä huumoria ja niiden kautta voi nauraa myös itselleen, mikä on sinänsä elinehto.
Tympeimmillään stereotypiat taas johtavat vaikkapa siihen, että 50-vuotias ei saa työpaikkaa tai homo adoptio-oikeutta, koska ikään tai seksuaaliseen suuntautumiseen liitetään itsepintaisia, vääristyneitä mielikuvia.
Yhtä rasittavaa on näiden mielikuvien väkinäinen ympärikääntäminen. Siinä ajattelumallissa jokainen on tismalleen samalla tavalla lahjakas, tismalleen samoilla avuilla varustettu. Näin ei tietenkään ole.
Itse olin esimerkiksi koulussa surkea matematiikassa. Tämä fakta tukee kiusallisesti stereotypiaa, jonka mukaan tytöt ovat huonompia matematiikassa kuin pojat. Pitäisikö minun siis väkisin uskotella itselleni, että sisälläni kyllä asuu numeronero, jota esimerkiksi matemaatikko-ukkini ei vain kiusallaan houkutellut esiin opiskeluhetkiemme aikana?
Ei. Olen yksi seitsemästä miljardista maapallolaisesta omine ominaispiirteineni, joihin matemaattinen nerollisuus ei vain satu kuulumaan. Mutta tämä ei kerro vielä mitään muista naisista. Tai blondeista. Tai 158-senttisistä.
Kun ajattelen näkemiäni vaareja ja omaa tulevaisuuttani terveyskeskuksen vihannestiskillä, ajattelen näin: kun näet ihmisen, älä päätä etukäteen millainen hän on. Älä pidä ketään itsestäänselvyytenä, älä kenenkään rakkautta.
Anna Perho
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kolumnisti, joka on työskennellyt tv-tuottajana, radiojuontajana ja käsikirjoittajana