Atik Ismail on kirjoittanut kirjan mestaruussarjassa pelanneista maineikkaista pelaajista. Itsekin menestyksekkäänä jalkapalloilijana tunnettu Ismail haastatteli kirjaansa Mestaruussarjan maestrot yli sataa pelaajaa.
Mitä tulee mieleen nimistä Peltipolvi, Mane tai Mörkö? Entä sanasta banaanipotku? Urheiluväelle ne kertovat, että puhutaan suomalaisesta jalkapallosta. Peltipolveksi kutsuttiin Gunnar Bomania. Olavi Litmasen lempinimi oli Mane ja Martti Räsäsen Mörkö.
Pelaajat hauskuttivat yleisöä. Kaikki tällainen on jäänyt pois. Nykyisillä pelaajilla on kyse tulevaisuudesta. Valmentaja käskee, eikä pelaaja saa ottaa henkilökohtaisia vapauksia.
Atik Ismail
Banaanipotkun teki Kai Pahlman, ja termin tunnistaa, vaikka ei urheilua olisi tiiviisti seurannutkaan.
Mihin maahan matkusti Jussi Peltonen opiskelemaan jalkapalloa? Kuka Maestro ei ole pelatessaan hävinnyt yhtään A-maaottelua? Miksi Ari Ale Heikkinen ei totellut Mörkö Räsäsen käskyä mennä lämmittelemään?
Ismailin kirjasta löytyy vastauksia lukuisiin pelaajiin liittyviin tietoihin, ja kirjasta saa aikaan montakin tietovisaa.
Kunnianosoitus vanhoille mestareille
Ajatus kirjasta syntyi Kai Pahlmanin siunaustilaisuudessa huhtikuussa 2013. Ismail kohtasi tilaisuudessa entisiä huippupalloilijoita ja oivalsi, että oli korkea aika kirjata ylös maestrojen tarinoita.
Kirjaan kertyi 107 pelaajahaastattelua, joiden tekeminen C-kasetille vaati tuhansia ajokilometrejä ympäri Suomen.
Kirja rajautuu vuosiin 1960-1989, eli Ismailin omista lapsuuden jalkapallopeleistä aina viimeiseen mestaruussarjavuoteen 1989 asti.
Innoittajana kirjalle oli myös se, että maestrojen pelisuoritusten seuraaminen ja väkevät muistot otteluista 1960-luvulla saivat Ismailin itsensä jalkapallon pariin. Monesta pelaajasta Ismaililla on muistoja myös pelikavereina.
Mestareiksi noustiin askeettisista oloista
Kirjassa on henkilöesittelyjen ohella ajankuvaa kultakin vuosikymmeneltä. Yhteinen havainto tulevien mestarien lapsuuteen ja nuoruuteen ovat muun muassa nykyisillä mittapuilla puutteelliset harrastusolot.
Jari Litmasen isä Olavi kertoo kirjassa, kuinka lapsena heillä oli vain yksi pallo, joka piti palauttaa kello viisi naapurin portaiden alle. Pelattiin askeettisissa oloissa.
Tänään ollaan hyvin ammattimaisia, mutta ennen lähdettiin pelaamaan satojen kilometrien päähän suoraan töistä, kuten Kokkolan Outokummun kobolttitehtaassa kolmivuorotyötä tehnyt Hannu Lamberg.
”Aamuyöstä lähdettiin henkilöautolla kohti etelää, peli ja seuraavana yönä takaisin”, Lamberg muistelee kirjassa.
Opittavaa nykypäivän harrastajille ja pelaajille
Matka menneisyyteen toi Ismailille monia oivalluksia.
- Lasten ja nuorten liikkumisen pitää olla monipuolista, eikä erikoistumista yhteen lajiin pidä aloittaa liian nuorena.
Vielä Ismailin nuoruudessa liikkuminen ja urheilu olivat edullisia. Kun ennen jalkapallokengät ostettiin vuosien käyttöä silmälläpitäen, nyt on varuste- ja hallikuluja ja vaikka mitä.
Myös lajina jalkapallo on muuttunut vuosikymmenien aikana fyysisemmäksi ja nopeammaksi. Se on muuttunut myös tosikkomaiseksi.
Åke Lindmania huudettiin Kuristajaksi tai Olavi Rissasta Risu-Olliksi, eli yleisö otti pelaajat omakseen.
- Pelaajat myös hauskuttivat yleisöä. Kaikki tällainen on jäänyt pois. Nykyisillä pelaajilla on kyse tulevaisuudesta. Valmentaja käskee, eikä pelaaja saa ottaa henkilökohtaisia vapauksia, vaan pelataan joukkuetaktiikan mukaan, Ismail toteaa.
Mestarien mestareiksi Atik Ismail nostaisi Kai Pahlmanin, Arto Tolsan, Juhani Peltosen, Heikki Suhosen ja Olavi Rissasen. Ismail siteeraa lopuksi Pahlmania, joka esitti hautakiveensä tekstiä: Hän eli aikansa paitsiossa ja potkaisi sitten tyhjää.