Kun kuulet sanaparin ”median kriisi”, poista varmistin.
On nimittäin niin, että yksikään mediatalo ei pysty käsittelemään median niin sanottua kriisiä objektiivisesti. Mediatalot tanssivat tällä hetkellä päättäjien kanssa letkajenkkaa ja ilma on sakeanaan syytteitä epäreilusta kilpailusta. Mediatalojen hiekkalaatikon kaakut on kaadettu ja nyt itkettää.
Suomalaista mediaa on tuettu ennen näkemättömällä tavalla 60-luvulta lähtien. Sanomalehtien omistajilla on ollut miljardiluokan hyöty arvonlisäveron nollaverokannasta. Tästä huolimatta alalla on puhuttu investointien yhteydessä vain painokoneista ja maailma on saanut kulkea omaa rataansa toimitusten ulkopuolella.
Investointeja on toki tehty, mutta niistä on tullut niin paljon takkiin, että ne painavat nyt osakesalkussa sulavina arvoina. Näinhän kävi esimerkiksi Sanoman Hollannin-seikkailulle.
Mainostajat ovat siirtyneet kiihtyvällä tahdilla kohdennetumpaan mainontaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja media-alan innovaatiot ovat lähteneet liikkeelle jälkijunassa. Musiikkikaupassa tuottologiikan muuttuminen on jo nähty, posti on muuttunut kirjeiden kantajasta nettikaupan paketinsiirtelijäksi ja ruokakauppakin on siirtymässä pikkuhiljaa nettikatalogiksi.
Sanomalehtien tulevaisuuden ongelma on myös jakelu, johon uppoaa vuosi vuodelta enemmän rahaa. Takuita ei ole siitäkään, saadaanko lehdet enää jatkossa jaettua jokaiseen talouteen vuoden jokaisena ilmestymispäivänä.
Kun lehtiperuutuksia tehdään tihenevässä tahdissa, eivät lehtitalot ole saaneet digituotteitaan toimimaan. Yhä vieläkin esimerkiksi iltapäivälehdet kilpailevat verissä päin itsensä kanssa julkaisemalla lehdessään samoja sisältöjä kuin nettisivuillaan vuorokautta aiemmin. Teeveestä ei tule kuin Bondeja, jos ei nyt välillä leivota muffinsseja tai sisusteta. Netflix ja HBO päihittävät useat filmikanavat helppokäyttöisyyttään.
Tässä tilanteessa esimerkiksi sanomalehtien tabloid-uudistukset ovat vaikuttaneet täydeltä kosmetiikalta.
Kilpailu on kovaa ja useat ovatkin jo huutaneet Yleä apuun.
Hyvä että keskustelua käydään, mutta kannattaa myös muistaa että arvonlisäveron korotus tai Yle-vero eivät ole tässä tilanteessa syypäitä. Sanomalehtien levikkikierre lähti liikkeelle jo aikaa sitten, sitä on voimistanut talouden yleinen epävarmuus.
Alv-asioista ei voida päättää Suomessa, ne ovat EU:n tasolla päätettäviä ja Suomi voi olla tässä kysymyksessä vain jämerä. Joka tapauksessa nollatasoon ei ole enää paluuta.
Samalla on kysyttävä rehellisesti: miksi juuri mediatalojen pitää saada alv-alennus? Suomesta löytyy aika monta muutakin kärkkyjää verohuojennuksille.
Lääkkeeksi tarjottu Yle-veron indeksikorotuksen leikkauskin aiheuttaisi kipua alalla. Indeksirahasta ei siirtyisi kaupalliselle medialle senttiäkään. Leikkaukset tarkoittaisivat todennäköisesti sitä, että Yle joutuisi jäädyttämään ulkopuolisilta tuotantoyhtiöiltä tekemiään ohjelmahankintoja tai elokuvaprojekteihin osallistumista. Leikkaus johtaisi siis voimakkaaseen heijastusvaikutukseen media-alalla. Ylen toiminta ei ole pois kaupallisen median toiminnasta.
Mikä sitten rohdoksi?
Median on vain tehtävä entistä parempaa työtä, jotta se pystyisi saamaan yleisösuhteensa takaisin. Se tapahtuu eri välineillä kuin aiemmin, mutta tapahtuu kuitenkin.
Suomen parjatuin filosofi Pekka Himanen totesi tänään jotain sellaista, että Suomessa pitäisi siirtyä puutteiden korjaamisesta hyvinvoinnin edistämiseen, siirtyä jälkeenpäin reagoinnista ennakoivaan toimintaan, alkaa kohdella ihmisiä subjekteina eikä objekteina ja siirtyä kohti osallistavampaa yhteiskuntaa.
Nämä sanat pätevät kyllä erittäin hyvin media-alaan.