Antiikin Kreikassa totuuden sanoja lasketteli Delfoin oraakkeli Pythia. Eri keinoin sekavaksi saatettu vanhapiika horisi, ja papisto tulkitsi oraakkelin puheita parhaansa mukaan. Oraakkelin sanat olivatkin aina viisaudessaan monitulkintaisia.
Nykyihminenkin tarvitsee todellisuudelleen tulkitsijoita, henkilöitä, jotka ottavat kantaa massojen puolesta. Poliitikot tekevät tätä leipätyönään. Hämmentäväksi menee, kun poliitikosta tulee yleisviisas, jolla on vinkki asiaan kuin asiaan tai ylenpalttista halukkuutta kertoa julkisesti, että minullakin on elämä.
Kulttuurin parissa työskentelevät ihmiset ovat suuren yleisön mielestä kiinnostavampia kuin esimerkiksi S-marketissa juuri tällä hetkellä porkkanapussia punnitseva Helena. Tämän takia näyttelijöistä, kirjailijoista, elokuvaohjaajista, taidemaalareista, säveltäjistä, muusikoista, eli niin sanotuista kulttuuripersoonista on tullut vakiokauraa lehtien palstoilla.
Haluammeko oikeasti tietää, kuinka ihanasti Miia Nuutila järjestää joulunsa? Miten Anna Perho yhdistää uran ja perheen? Keneltä Katri-Helena sai nyt viestin? Mitkä ovat Jari Sillanpään jouluisat kalareseptit? Tai mitä mieltä Ilkka Villi on rakastumisesta?
Kulttuurin tekijät tarvitsevat julkisuutta, mutta sitäkin enemmän julkisuus tarvitsee heitä. On syntynyt epäpyhä liitto, jossa lehti saa palstantäytettä kiinnostavasta ihmisestä, joka pakotettuna sopertelee jotain epäselvää rakkaudesta, resepteistä, askartelusta ja uudesta joogaharrastuksestaan.
Useat kulttuuripersoonat tämän kestävät, osalle julkisuus on epämiellyttävää. Silloinhan usein hänen varsinaiseen työhönsä perehtymätön toimittaja kyselee häneltä asioista, jotka eivät millään muotoa kuulu hänen työhönsä. Lopputuloksena on kansijuttu, joka kuitenkin myy taiteilijan tuotantoa.
Toimittajat sanovat win-win, omaa työtään arvostavat taiteilijat yhä useammin jotain ihan muuta.