Jotkut ovat olleet lähettämässä Tuukkaa NBA-parketeille, vanhalla iällä, 32-vuotiaana. Isä Kotti tietää, että ihminen hidastuu vanhetessaan, jäljelle jää lopulta veteraanipelaajien huohotus, hyväntuulisuus ja peli-ilo.
– Yleensä tuossa iässä aletaan jo jarruttelemaan ja jäähdyttelemään, mutta Tuukan kehitys ei ole lopahtanut, paremminkin hän on parantanut otteitaan, ihmettelee vuonna 1981, Tuukan syntymän aikoihin, oman uransa FoKoPossa lopettanut Markku.
– Jos mennään viisi vuotta taaksepäin, hän ei ollut vielä valmis. Tämä on aika harvinaista, että tuossa iässä ottaa tuollaisia kehitysaskelia. Kaksi viime vuotta ovat olleet uran parhaita.
Uran parasta koripalloa kotimaassa
Poika vahvistaa isän puheet. Lopettaminen tai uran himmaileminen ei ole käynyt edes mielessä.
– Omat parhaat vuodet ovat meneillään, ei ole mitään järkeä miettiä lopettamista tai huolestua. Niin kauan kuin jalat toimii ja kroppa on mukana, mukana ollaan, tuumaa Tuukka.
Motivaatiopiikki on huipussaan. Loimaan Biisonien, Nilan Bisonsin kanssa rynnittiin europeleihin ja toiveet MM-kisojen villistä kortista ovat korkealla.
– Ei tässä ole juuri sen takia pystynyt katsomaan uraa eteenpäin, käykö pieni ihme, että mennään MM-kisoihin, myöntää USA:ssa, Italiassa ja Ranskassa ammattilaisena pelannut Kotti.
Niin kauan kuin jalat toimii ja kroppa on mukana, mukana ollaan.
Tuukka Kotti
– Urheilugaalan jälkeen Susijengin Vuoden joukkue -palkinnon saamisen jälkeen puhuttiin porukalla siitä, miten hieno asia se on. Tuollainen tunnustus on tärkeä kokeneemmallekin pelaajalle. Tuntee, että ollaan saavutettu yhdessä jotain, eikä elämä ole samalla tasolla puurtamista.
Ihmettelyt siitä, miksi hänen kaltaisensa kansainvälisen tason pelaaja pelaa kotimaassa eikä Euroopan kovissa liigoissa, valuvat sormien läpi Tuukan analyysissa.
– Meillä on ollut upea syksy, europeleissä ja muutenkin. Kauden jälkeen sitten katsotaan, missä mennään. Pelattiin syksy niin kovalla tasolla Biisonien kanssa, että ei ole tarvetta lähteä mihinkään. Täytyy muistaa, että olen pelannut Italian ja Ranskan liigoja, mutta en koskaan vielä europelejä.
– Tämä oli tässä kohtaa paras mahdollinen paketti. Täällä on hienot puitteet, hieno organisaatio ja europelit kirsikkana kakun päällä. Jos olisi tullut jokin houkuttelevampi tarjous Euroopasta, olisin varmasti tarttunut, mutta sellaista ei tullut, sanoo Tuukka uteluihin, miksi hän valitsi kotimaan parketit.
Ei tartte tulla neuvomaan
Koripallo on Kotin perheen juttu. Muutkin lapset ovat kotipihalla kuluttaneet korirengasta aamusta iltaan, mutta ainoastaan Tuukasta tuli oikea pelimies.
– Forssassa siihen aikaan kaikki pompottivat koritelineeseen. Nykyisin aika vähän sellaista enää näkyy, ja se näkyy kyllä junnutuloksissa. Ennen mentiin pihalle ja pelattiin koko päivä.
Markkua naurattaa se, että hänen roolinsa neuvonantajana taisi päättyä aika varhaisessa vaiheessa, vaikka kyllä EM-kisoissakin taisi isän ja pojan puheluilla jotain vaikutusta olla.
– Kun Tuukka oli jotain 8-9 ikäinen, juteltiin koriksesta ja yritin neuvoa. Tuukka sanoi, ei sun tarvitse neuvoa, mullon valmentaja. Sen jälkeen en ole puuttunut enemmälti.
– Innostus alkoi pihalla pelaamisesta. Aika monia tunteja tuli vietettyä siellä kujalla. Ei isä enää uskaltanut tulla sinne. Ajatteli varmaan, että antaa poikien pelata rauhassa. Isän merkitys on iso. Hän on aina ollut kannustava, kaikessa positiivinen, eikä ole huutanut, että miksi teet noin, muistaa Tuukka.
Korismies pienestä pitäen
Tunnistaako vanha pelimies pojassaan samoja piirteitä?
– Minä olin puolustaja. Minulla oli kaksi hommaa, puolustin ja heitin, pompottamisen jätin muille. Aloitin sen verran myöhään, että tekniikka ei kehittynyt. Tuukka taas oli jo nuorempana hyvä heittäjä, mutta se heittäminen jäi johonkin maajoukkuekuvioissa, kun roolipelaaminen tuli kovaksi. Mieluummin poika katsoo syötön kuin heiton. Se on niitä takamiesperuja.
Kun Tuukka oli pieni, Kotin perheessä noustiin aikaisin, jotta poika ehtisi ennen koulun alkua käymään salilla heittelemässä.
Minun piti potkia Tuukkaa Salaman yleisurheilutreeneihin, että oppisi juoksemaan, mutta ei poikaa kiinnostanut muu kuin koripallo.
Markku Kotti
– Seitsemältä aamulla lähdettiin, että ehtii kahdeksaksi kouluun. Tuukalla oli kyllä kova halu mennä juniorina. Tiedettiin, että pelkkä joukkuetreeni ei riitä, pitää tehdä omiaan myös.
Perheen lajivalinta oli koripallo, eikä Tuukan päätä kääntänyt mikään, vaikka harrastuspohjaa yritettiinkin laajentaa.
– Ei ollut mitään vaihtoehtoja. Minun piti potkia Tuukkaa Salaman yleisurheilutreeneihin, että oppisi juoksemaan, mutta ei poikaa kiinnostanut muu kuin koripallo. Meidän perheessä jokainen sai kyllä itse valita lajinsa. Mutta silloin Forssassa kaikki pelasivat joko koripalloa tai jääkiekkoa.
Jääkiekko jäi höntsäasteelle. Pientä kaipausta on tänäkin vuonna ollut päästä jäälle luistelemaan, jos löytyisi sopivat luistelut ja vähän aikaa.
Vieläkö Forssaan joskus?
Tuukka pelasi vielä 18-vuotiaana takamiehenä, mutta kun mittaa tuli, paikka löytyi lähempää koria. Saunassa lausuttu NBA-haave oli täyttymään päin, kun tie vei yliopistokoripallon pariin Amerikkaan. Nyt EM-kisojen aikaan virisi keskustelu lajiniilojen keskuudessa, että Kotti olisi valmis NBA-parketille. Kokoa ja kovuutta on nyt tarpeeksi.
– Ei sellaisia ajatuksia enää ole, sanoo pelimies itse.
Mutta se uho, josta pienen pojan tietämätön kommentti saunan lauteilla kertoo, on jalostunut tiedoksi ja taidoksi.
– En minä sitä juttua muista, mutta varmasti niin on tapahtunut. Minulla oli kauhea into kehittyä.
Markulla on kuitenkin yksi toive yli muiden. Naapuriparketti Loimaalla toki kelpaa hyvin sekin, mutta jotain päivänä hän haluaisi nähdä poikansa vielä Forssan Kori-Poikien väreissä.