Olen 64-vuotias geriatrian professori Tampereen yliopistosta. Nuorena en ollut kiinnostunut geriatriasta, päin vastoin, lähdin aikoinani Helsingin yliopistossa opiskellessani kesken pois ainokaiselta geriatrian luennolta. Geriatria, iäkkäiden hoidon lääketieteellinen erikoisala, ei ollut lainkaan muodissa – ja minustahan piti tulla pediatri, lastenlääkäri!
Terveyskeskuslääkärinä toimiessani iäkkäät potilaat alkoivat yhä useammin hakeutua vastaanotolleni – ja minä rupesin tekemään kotikäyntejä heidän luokseen. Koska en useinkaan ymmärtänyt, mikä heitä vaivasi, minun piti ryhtyä opiskelemaan ja niin erikoistuin geriatriaan. Helsingin vanhustutkimuksen myötä minusta tuli myös tutkija ja aikaa myöten geriatrian dosentti.
90-luvulla minut valittiin Kustaankartanon ylilääkäriksi ja johtajaksi. Luulin silloin tietäväni kaiken vanhusten hoidosta ja ihmettelin, miksi työntekijät eivät toimineet, niin kuin oikeaksi tiesin. En tiennyt johtamisesta mitään. Jouduin törmäyskurssille hoitotyön esimiesten kanssa – ja havahduin.
Minulla oli väärä, auktoriteettiin perustuva johtamisfilosofia. Ei nykyaikaisia, osaavia ihmisiä voi norsunluutornista johtaa, mutta heitä voi valmentaa ja innostaa. Johtamisfilosofiani vaihtui yhdessä tekemiseen ja rakkaudella johtamiseen.
Ennen Tampereelle siirtymistäni (vuonna 2010) toimin Espoossa vanhusten palvelujen johtajana. Tuolloin seurasin läheltä appivanhempieni hoitoa Espoossa. Muutaman kerran ajattelin, että valittaisin vanhusten palvelujen johtajalle, ellen itse olisi se.
Nämä kokemukset kannustavat minua vieläkin "lähetyssaarnaajana" toimimiseen. (Nuorena poikana ihailin suuresti Albert Schweizeria, tunnettua lääkäriä ja lähetystyöntekijää.) Aira Samulinin vauhdikkaasti vetämä "iloinen vallankumous", johon sain osallistua hänen ja Pirkko Lahden käydessä aikanaan Puolarmetsän sairaalassa, on innostanut minua suuresti.
Myös emeritusprofessori Erkki Vauramo on toiminut herättäjänäni. Viimeksi maaliskuun puolivälissä esiinnyimme rinta rinnan vanhustenhuollon johdon neuvottelupäivillä Tampereella!
Espoossa opettelimme kehittämään palveluja yhdessä asiakkaiden kanssa. Esimerkiksi Espoon ikääntymispoliittinen ohjelma tehtiin vuoropuhelussa palvelukeskusten asiakkaiden ja vanhusneuvoston kanssa.
Työtovereitteni kanssa kehitimme osallistavan asiakastyön kehittämismenetelmän (OSAKE). Näihin työpajasarjoihin on osallistunut satoja työntekijöitä Espoossa, Suupohjassa ja Tampereella – ja hyökyaalto sen kun leviää.
Kuten ystäväni, THL:n ylijohtaja Marja Vaarama on opettanut, vanhusten hoidon laatu muodostuu kolmesta tekijästä: asiakkaan kokemasta laadusta, kliinisestä laadusta ja johtamisen laadusta.
Vanhustyö on silloin hyvää, kun se lähtee iäkkäiden ihmisten tarpeista, kun se on ammatillisesti ja tieteellisesti korkealaatuista ja kun sitä johdetaan hyvin!
Vanhustyö tarvitsee toiminta- ja johtamiskulttuurin uudistusta. Se tarvitsee iloista vallankumousta!
Käyttämiäni iskulauseita: Turvallisuuden maksimoinnista elämän maksimointiin! Kaikki mukaan – ja vanhus keskiöön! Organisaation ei tarvitse olla huono tullakseen paremmaksi! Jokaisella on kaksi tehtävää – oma työ ja oman työn kehittäminen.
Jaakko Valvanne
Geriatrian professori